Joen kylä

 

Aluksi kylää ei ollut. Sitten alkoi pieniä saaria nousta esiin. Siinä vaiheessa, kun Pohjanlahden pinta oli kymmenen metriä nykyistä ylempänä, eli 1100 vuotta sitten, joki oli oikeastaan meren lahti. Suolainen vesi ulottui 10 kilometriä kylän ohi Tervajoen Hiirikoskelle asti. Merikaarron kohdalla tämän lahden leveys oli 500 – 1000 metriä. Leivannintien suunnassa oli kilometrin sivulahti, koskien välissä toinen pienempi toiselle puolen. Kolkin jälkeen avautui laaja ulappa ja koskijakson niskan kohdalla oli vesialueeen leveys hieman runsas 200 metriä. Kosken niskakivien päällä oli silloin vettä nelisen metriä.

Ylhäältä laskeva vesi valui kaikista salmista avomeren suuntaan.

Myöhemmän kylän peittävällä vesialueella oli saarena Kaivannon pieni huippu, Siltarannan takana Knookalan hehtaarin kokoinen mäki ja sen takana samankokoinen Humalistonmäkenä tunnettu ennen Vaalia, joka taas on kymmenen metrin käyrällä. Näiden lisäksi oli puoli tusinaa pikkusaarta siellä täällä. Holttilan takana Kisan majan vieritse länteen kulkenut salmi oli hiljattain nuossut kuiville. Tämä kaikki oli vain vähän ennen sitä, kun ruotsalaiset valloittivat maata etelässä ristin nimessä ja miekan voimalla.

Veden laskiessa saaret kasvoivat ja niiden lisäksi nousi uusia vähän matalampia. Samalla alkoi vesialue muotoutua joeksi, ylempää valuva vesi purkautui saarien lomitse useana suuhaarana mereen. Yksi väylä oli Kaivannon pohjoispuolitse Ryyppööskosken kautta vielä näkyvää lahtea myöten eteenpäin taikka Knookalanmäen ja Humalistonmäen välitse tai Humalistonmäen ja Vaalin välitse. Vielä isojakokartassa n. 1760 näkyy Knookalan takaa alkava lampijono, joka kulkee Jokelan ohi kosken yläpuolelle. Vaalin luona Takatien varressa on kosteikko. 1900-luvun alussa syntyneet ovat kertoneet nähneensä siinä veden virtaavan, kun korkealla vedellä Ryyppööskoski ”ryyppäsi yli” ja nuoremmatkin ovat luistelleet lampien jäillä.

Ryyppööskosken korkeus merenpinnasta on 9 metriä. Veden pinnan laskiessa ja lähestyessä tätä kynnystä virtausaukon kapeneminen ja oheneva vesipatja lisäsivät virtaamaa ja eroosiota muualla, eli Kaivannon eteläpuolitse. Ajan mittaan on syntynyt nykyinen iso joki. Käräjäpöytäkirjat tuntevat Ryyppööskosken jo 1600-luvun alussa. Silloin on vedellä täytynnyt olla kiertotie auki. Isojakokartassa n. 1760 on jo leveä joki.

Kansantarina kertoo, että Järvenkylän miehet tulivat joskus 1700-luvulla merikaartolaisia peläten salaa yöllä ja kaivoivat pienen ojan Kaivannon ympäri nykyisen ison joen kohtaan Siitä vesi olisi uoman syövyttänyt. Joku totuus tarinan takana varmaan on, mutta mahdollisen perkauksen on täytynyt tapahtua selvästi aikaisemmin. Vertaa: Mikä olisi Vähäjoki nyt, jos ison joen olisi sulkenut nykyvedenpinnan yläpuolelle ulottunut kallio?

Kylän alue oli rikkonainen. 1500-luvun veroluetteloissa tunnetaan kolme erillistä kylää. Merikaarto oli pohjoispuolella jokea, nykyinen Holttila Pikkumerikaartona eteläpuolella jokea ja Vartiosaaren kylä nykyisellä Kolkin alueella. Sauson kaksi taloa kylän yläpäässä joen etelärannalla esiintyvät käräjäkirjoissa joskus Sausolan kylänä, mutta veroluetteloissa osana Merikaartoa. Jo 1550-luvulla Pikkumerikaarron isännät on liitetty samaan listaan Merikaarron kanssa ja 1600-luvun alusta Vartiosaren kaksi jälelläolevaa taloa on otettu mukaan.

Vähänkyrön pitäjä muodostettiin 1607 Alastaron kappelista liittämällä mukaan Mustasaaresta edellämainitut osa-alueet, jotka papin oli helppo kirjata yhdeksi kyläksi. Väestöllä ei ilmeisesti ollut mitään sitä vastaan. Osakylillä oli yhteisiä perinteitä. Niinpä Kolkin jakokunta, jolla oli omistuksia Mikkelinsaarilla ja Voitilan saariniityillä, käsitti taloja kaikilta osa-alueilta. Useimmilla taloilla oli maaomistuksia molemmin puolin jokea. Poikkinainti oli täälläkin yleistä, 1700-luvun alussa Matti Sippolalla oli vaimo Kolkista ja hänen viisi sisartaan olivat naimisissa pohjoispuolella jokea. Näin voidaan motivoida Merikaartoa joen kahden puolen sijaitsevana kylänä.

Tässä saaristossa on varmaan aikojen kuluessa käynyt monenlaisia vieraita. Viitteenä siitä on vaikka 1932 Rummukannevasta löytynyt esihistoriallinen vene/ Aamulehti 1932, n:o 189. Vakinaisen asujamiston saapuminen on ajoitettu 1200-luvulle, jolloin kylän koskijakso alkoi virtana erottua antoisaksi kalapaikaksi. Sana- ja nimitietojen perusteella on oletettu asukkaiden saapuneen Vammala-Hämeenkyrö-reittiä Kyrönjoelle ja sen mukana veden paetessa koski koskelta alaspäin. Eri vaiheissa on tulijoita saattanut olla usealta eri seudulta reitin varrelta. Merikaarrolle ja osalle Laihiaa on ominaisia s-alkuiset nimet, Merikaarrossa mm. Skarra, Störvi. Tälle erityispiirteelle voisi löytyä lähtöpaikka ja taustateoria.

Veden vilja
Kalan varassa ensimmäiset asukkaat jäivät kylään pysyvästi asumaan. Joki tuottikin runsaasti erilaista kalaa. 1500-luvun puolivälissä hauki oli ainoa henkiveron maksuväline. Vero maksettiin puhdistettuna, kuivattuna kalana. Kun kalastuselinkeino pantiin verolle 1558, saatiin lähes jokaiselta kylän isännältä kalakymmenyksiä. Oikeastaan veroa perittiin yksi seitsemäsosa tai jopa yksi kuudesosa kullekin pyydykselle tyypin mukaan arvioidusta vuosituotosta. Verona saatiin silakkaa, lahnaa, norssia ja ankeriasta. Näköjään verotetuilla pyydyksillä kalastettiin suolaisessa vedessä, joka alkoikin Pullinkoskesta.

Ainakin jo 1600-luvulla merikaartolaisilla oli vanhoja, ylimuistoisia kalastusoikeuksia Voitilan alapuolisilla vesillä sekä Vaasan saaristossa ja Mikkelinsaarilla. Kolkin jakokunta omisti maata Mikkelinsaarilla ja viisi nuotta-apajaa saarten rannassa. Saarten sisäosista virtaaviin puroihin tehtiin patoja nousukalan pyyntiä varten. Lisäksi kaikilla halukkailla rantaomistuksesta riippumatta oli oikeus silakanpyyntiin avomeren matalikoilla ja oikeus rakentaa maksua vastaan tukikohta rakennuksineen avomertata vastassa oleville rannoille, joten Kolkin jakokunnan lisäksi paljon muita merikaartolaisia ja myös vähäkyröläisiä kalasti Mikkelinsaarienkin lähistöllä.

Merikaarron koskessa oli jo 1500-luvulla Kuninkaallinen lohenkalastamo, joka parhaillaan tuotti kuninkaalle tynnyrikaupalla verolohta vuosittain.

Kaikki kalastus hiipui vähitellen. Saaristojako 1700-luvun lopulla toi Kolkin jakokunnan maat Mikkelinsaarilta Kaukaluotoon, kalavedet jäivät Mikkelinsaarille. Saaliitten pienentyessä ja työn hankaloituessa kalastus siellä väheni ja pian loppui kokonaan. Tuskin kukaan oli 1980-luvulla mukana Maksamaan kalavesien jaossa oikeuksiaan puolustamassa, kaikkia kalavesiä tuskin enää olikaan.

Kotitarvekalastusta kylän kohdalla on eri aikoina ollut. Joskus pohjoispuolen isännät ovat joutuneet oikeustoimiin saadakseen oikeuden kalastaa etelärannallakin, koska heillä oli siellä myös maata. Raportissaan Merikaarron kylään 1930 tehdystä kotiseuturetkestä maisteri Virtanen kertoo, että useilla kylän taloilla oli vielä silloin vakituiset katiskanpaikat. Vielä sotien jälkeen joessa pidettiin katiskoita, harrastettiin jäidenlähdön aikaan lippokalastusta ja lahnojakin sai kesällä ongella.

Veneet
Kyrönjoki oli iso este virkaherrojen ja armeijoiden kulkutiellä. Virkapostin piti kulkea Turusta ja Hämeenlinnasta Pohjanmaalle, ja se tuli Pohjankankaan tietä Ilmajoen kautta Vähäänkyröön haaarautuen siitä pohjoiseen Pinnonäsin voudinkartanoon ja Korsholmaan. Nykyisen kirkon paikkeilla on ollut jonkinlainen lauttayhteys ja 1626 rakennettiin silta. ( Karttusen mukaan 1624) Elleivät jäät sitä särkeneet, se välitti pohjoispuolelta tulevan liikenteen ja myös maakunnan väen kaupunkimatkat joen yli ja joen vartta Korsholmaan ja Vaasaan.

Tästä sillasta oli vähän apua Merikaarron arkipäivässä. Siellä oli moninaista tarvetta päästä joen yli. Varhaisimmista ruuhista ja lautoista ei ole tietoa, mutta 1700-luvun perunkirjoissa lähes jokaisessa Merikaarron talossa mainitaan ruuhi tai kaksi lukkoketjuineen. Samoin mainitaan proomu, jolla tarkoitettiin isoa tavarakuljetukseen käytettyä ruuhta.

Ruuhi ja proomu
Mahdollisesti jo silloin käytettiin Kyrönjokisuulle ominaista ruuhimallia, joka on tasapohjainen ja -päätyinen, loivaperäinen ja –keulainen alus. Sen päädyt olivat puolikuun muotoiset, yhdestä pölkystä veistetyt. Pohja- ja laitalautoja varten päätypuussa oli koloukset. Tällainen vene sopi henkilö- ja tavara- sekä eläinkuljetuksiin. Se oli sivusuunnassa vakaa ja sillä pääsi matalilla ruohikkorannoillakin kovan maan ääreen. Sellaisia ominaisuuksia tarvittiin, kun vietiin lampaita kesäksi saareen tai haettiin saarelta heinäkuormia.

Vuonna 1930 Etelä-Pohjalaisen osakunnan ylioppilaat tekivät kotiseuturetken maisterien Kustaa Vilkunan ja E.A. Virtanen johdolla. Jälkimmäinen on selostanut retken tuloksia kirjassa Kyrönmaa III. Vanhat olivat kertoneet mm., että kylässä oli ollut tavarankuljetuksiin kolme suurta, soudettavaa ruuhta, joihin saattoi ajaa hevosen kärryineen. Täällä niitä sanottiin proomuiksi. Oli Vaalilan, Eskelä ja Trastilan proomi, jonka paikka ei ole tiedossa, oli Kukkolan, Törvilän ja Knookan proomi sata metriä yläpään riippusillasta alavirtaan sekä Parkkarin, Liukolan ja Seppälän proomi kosken alla Parkkarin luota Navettasaareen. Kolkissa oli oma köydestä hinattava proomu.

Yläpään kolmen proomun sijaan oli myöhemmin rakennettu yksi iso proomu, joka kantoi neljä hevosta kuormineen. Se tervattiin yhdessä yhteisesti hankitulla tervalla aina keväisin.

Hyljevene
Kun kylässä monella talolla oli kalavesiä merellä, tarvittiin myös meriveneitä. Niiden tarvetta lisäsi tarve kuljettaa tavaraa mm. Petsmon satamaan ja markkinapaikkaan sekä veroesineitä annettuun määränpäähän. Sellainenkin määräys on annettu, että upseerien palkkaukseen tarkoitettu verovilja oli kuljetettava Ouluun.

Tavallisin pitkän matkan kuljetusvene oli hyljevene, ruotsiksi färdbåt, rannikon murteella fälbåt. Sillä käytiin Tukholmassa ja kevättalvella hyljejäillä. Tämän veneen tunnuspiirre oli pitkä, loiva keula, josta oli monta etua. Se rikkoi jäänmurtajan tavoin ohuehkoa jäätä, lyhyen vesilinjan ansiosta se kääntyili ketterästi kevättalven railoissa, ja kun railo loppui, veneen sai helpommin vedetyksi jäälle.

Verkkovene
Silakankalastukseen avomeren matalikoilla soveltui verkkovene, skötbåt. Sen perä ja keula olivat hyvin pystyt, pohja terävän v:n muotoinen. Tavallisesti se oli kolmisoutuinen, kaksimastoinen, suuntavakaa vene, jolla kauppa- ja kirkkomatkatkin onnistuivat.

Saaristovene
Saariston suojassa tapahtuvaan nuotta-, verkko- ja muin pyydyksin tapahtuvaan kalastukseen oli saaristovene, joka nimellä ”Skäribåt” on perunkirjassa vuodelta 1795. Ruotsiksi se on vaikka halvknärr, isompi ja pienempi. Sen keula oli kapea ja pysty kuten verkkoveneessä, mutta perä oli pitkä ja loiva. Maalahdessa siitä on käytetty nimeä ”Svalstjärt”, eli ” Pääskynpyrstö”. Kun Merikaarrosta on kirjattu nimi ”Västäräkki”, voi ounastella, että vene oli samantyyppinen.

Kirkko- y.m. veneet
Jokasunnuntaiset kirkkomatkat kuoppaisilla teillä ja kovapyöräisillä kärryillä eivät olleet hupia. Mutta olipa joki. Perukirjat todistavat, että kylässä oli n. v. 1800 ainakin kolme muutaman talon yhteistä kirkkovenettä. Löytyy mainintoja, että joku omisti 1/6 veneestä, joku toinen talo 1/7 ja jotkut 1/10 kukin. Näistä riitti osuuksia kylän kaikille taloille. Laituripaikat eri kirkkojen luona eivät selvinneet. Mahdollisesti käytössä on ollut varsinaisia kirkkoveneitä, mutta meriveneitäkin on tuotu kirkossakäyntiveneiksi.

Viimeiset muistetut meriveneet olivat Eskelä-Trastila-Vaalin Seura, jonka kerrottiin kantaneen kirkkoon 40 henkeä ja Kukkolan-Törvilän-Knookan Västäräkki, johon mahtui 30 henkeä. Veneissä oli vakituiset perämiehet, Seurasta oli muistettu Mikko Vaali. Kyseessä voisi olla Mikko Jaakonpoika Vaali, syntynyt 22.5.1879 ja oli elossa kotiseuturetken aikaan. Tämä selittäisi Seura-veneestä annetut tarkat tiedot. Sopivaa vanhempaa Mikko Vaalia ei veneen osakkaista löydy.

1900-luvun alussa harjoitti joku Vörlund-niminen mies kirkkokyytejä kahdella harvaan puksuttavalla moottoriveneellä. Lähtölaituri oli vanhan lauttasillan korvassa. Niilo Vaali kertoi kuulleensa puksutuksen, mutta ei liian pienenä päässyt näkemään.

Laaja maakunta käytti samoin jokea kulku- ja kuljetustienään. Ilmajoelta on kuvattu pitkiä, kapeita jokiveneitä, joilla rahdattiin mm. heiniä ja halkoja sekä Alajoen lakeuksilta että kappeliseurakuntien metsistä. Ilmajokisilla oli Pestmon satamassa tavara-aitta. Veneitä liikuteltiin joella vetämällä hevosella rannalta. Jotta vene ei tuppautuisi rantaan, oli sen etupäässä poikittain tanko, jonka ulkopäähän veneen ulkopuolelle siankarvainen vetoköysi kiinnitettiin.

Vähässäkyröstä ja Merikaarrostakin löytyy tällaiseen käytäntöön viittaavia mainintoja, mutta olettaa voisi, että merikaartolaisilla ei ollut mainittavasti näitä muualla tavallisia jokiveneitä, vaan he käyttivät meriveneitään.

Sillat

Tuomas Törvi piti riippusillan avajaisissa 1930 puheen, jonka mukaan Merikaartoon vuonna 1865 rakennettiin kelluva käypäläissilta, kun oli kyllästytty henkilöliikenteessä siirtämään raskasta kuormaproomua. Tämän silta tuli Kukon talon luo paikalle, jossa aiemmin oli kuljettu salkoproomuilla.

Merikaarron kosken alle, Parkkarin rannasta Navettasaaren kärkeen oli joskus aikoinaan rakennettu jalankulkusilta. Vuonna 1896 syntynyt Amerikansiirtolainen Jenni Seppälä on kirjoittanut muistelmissaan, että tämä silta oli voimassa vielä 1920, se oli metrin levyinen jalankulkusilta, palkeista koottu ja kuului Parkkarin, Liukon ja Seppälän numeroille. Omistajia piti oleman neljä taloa.

Kevyt silta ei kuitenkaan pitkään tyydyttänyt. Niinpä toukokuun ensimmäisenä vuonna 1873 avattiin samalle paikalle Kukon talon luo " hevosella ajettava, veren päällä kelluva lauttasilta." E. A. Virtasen kertoman mukaan " Se oli tehty 9 palkista eli lautasta, joiden päällä oli kansi. Jokainen palkki oli 4 syltä pitkä ja 5 kyynärää (14 hirttä) leveä. Kansi oli tehty lankuista. Sillassa olivat osakkaina Merikaarron kylän pohjoispuoli (-ranta) ja Järvenkylä sekä Saarenpää.

Merikaartolaisille kuului 7 palkkia, ja järvenkyläisille sekä saarenpääläisille kummallekin yksi palkki kansinen. Siltaa tehtiin ja kunnostettiin manttaalin mukaan. Merikaarron palkit olivat jaetut seuraavasti: Seppälän numerolla yksi palkki, Liukolan ja Parkkarin numeroilla yhteensä yksi palkki, Knookalan ja Vaalilan numeroilla yhteinen palkki, Törvilän ja Kukkolan numeroilla yhteensä kolme palkkia, ja lopuksi ylisessä päässä yksi neljän talon yhteinen palkki./.../ Silta pantiin joka kevät uudestaan paikoilleen siten, että samana päivänä kokoonnuttiin sitomaan hirsiä yhteen. ”

Kylän yläpäässä vuosina 1873-1925 palvellut lauttasilta satakunta metriä nykyisen riippusillan alapuolella

Syksyllä, kun jää kantoi, kukin isäntä hakkasi siltapalkkinsa jäästä irti ja veti rannalle. Näin syntyi jäähän iso avanto vakituiselle kulkupaikalle. Kun varotoimet eivät aina riittäneet, sattui aikaisille Vaasaanmenijöille aamuhämärissä hukkumisiakin.

1920-luvulla tämä silta oli jo vanha ja laho. Vuonna 1924 perustettiin uutta siltaa varten siltarahasto lakkautetun Sähköosuuskunnan säästöillä. Sitten keväällä 1926 tulvavesi vei osan rannalle vedetystä siltapuusta, ja kokonaan uuden sillan teko tuli ajankohtaiseksi. Loput lauttasillan reikäisestä puutavarasta osti Juho Koskiniemi, joka teki niistä saunan Humalistonmäelle. Myöhemmin hänen poikansa Uuno vei puut autotalliksi Kaukioon.

Hiirikosken sillan töitä johtanut rakennusmestari kutsuttiin tekemään suunnitelma ja kustannusarvio. Arviohinta 100.000 markkaa tuntui isolta, rahaa kerättiin naisten ompeluseuroilla, saatiin lahjoituksia eri tahoilta ja anottiin kunnalta turhaan avustusta, ja päätettiin rakentaa riippusilta. Työ toteutui 1929 ja silta vihittiin elokuussa 1930.

Valittuun rakennustoimikuntaan kuuluivat Jaakko Vainio, Karl Villför, Nestori Kangasmäki, Väinö Seppälä, Juha Kukko (Karila), Kondrad Alanen, Tuomas Törvi, S. Södergård ja Mikko Hakola. Työnjohtajana oli rakennusmestari J. Ollila. Silta rakennettiin pääosin kylän miesten voimin. Seppä Juho Kiviranta poikansa Yrjön avustamana valmisti sillan rautaosat. Teräs OY:n Saksasta tilaamat vaijerit tuotiin autolla paikalle ja ne saatiin joen yli, kun käytössä oli ”kahdeksan ruuhta, Lehtosen purkki ja Willingerin paatti”. Lehtonen nimitti ruuhtaan purkiksi, Willinger oli ruotsalaisen koulun opettajattaren saksalainen ”vihtori”, jolla oli paatti.

	Vuonna 1929 rakennettu riippusilta Törvilän katolta kuvattuna. Sillan eteläpäässä Raukko eli postitoimisto. Vasemmalla Sauso-Vennerholm.

Sillalta jokivarsitielle piti tehdä liityntätie. Ennen Jokivarsitietä oli syvä, märkä, entinen joenhaara, jonka pohjassa oli paksusti mustaa liejua. Uoman täytteeksi ajettiin Törvin kertoman mukaan tuhansia kuormia täytettä. Samaa todisti Eino Kukko muistelmissaan. Samoin sillan ranta-arkkuihin ajettiin paljon kiviä, kaikki helposti irti lähtevä ensimmäiseksi.

Kolkin siltaongelma
Erityisesti sahalaitoksen perustamisen jälkeen on Kolkissa tarvittu ylipääsyä niin sahatavaran kuin jauhettavan viljan ja jauhojen kuljettamiseen sekä työväen liikkumiseen. Virtasen kertomuksessa mainittiin köydestä hinattava proomu. Taurilasta Anixoriin oli n. 1810 rakennettu pukkisilta, mutta ei se, eikä möskään Skatilan 1905 rakennettu silta tyydyttänyt, joten Kolkissa tarvittiin edelleen oma neuvo, se lossilaite, jolle johti tie kosken vartta pitkin. Laituri oli nykyisen sillan vieressä.

Siltaa oli Kolkkiin kauan haaveiltu. Vuodelta 1854 on Morgonbladetin tieto, että Kolkkiin oli ”kauan sitten pitäjän talollisten toimesta kerätty puutavaraa siltaa varten”, mutta tehdaslaitosten omistaja oli aiheuttanut hankaluuksia. Niinpä puutavara oli jäänyt lahoamaan.

Hufwudstadsbladet kirjoittaa 9.1.1873, että puuta oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin taas kerätty, tehtaanomistaja oli jo toisen tarvittavista silta-arkuista rakentanut, mutta sitten oli tarpeellisen puutavaran toimitus loppunut, työ keskeytynyt, ja puut makasivat lahoamassa.

Kun Ojaniemen silta oli rappeutumassa, tutkittiin sen uudelleenrakentamista kivisiltana tai siirtämistä jonnekin alemmaksi joen varteen. Piiri-insinöörin kustannusarvio kivisillalle oli mahtava 18000 markkaa. Silloinen Kolkin omistaja tarjoutui kuudesosalla kivisillan hinnasta rakentamaan rautasillan Pullinkosken yli. Se olisi palvellut matkalaisia aivan yhtä hyvin kuin Ojaniemenkin silta. Pettyneenä Kolkin omistaja viittasi, että joku ”kuntalainen” oli pelotellut isännät tulevilla ylläpitokustannuksilla, jos he kannattavat sillan rakentamista Kolkkiin. Heinäkuussa 1875 Ojaniemen sillan kiviarkkuja jo tehtiin.

Kolkki oli edelleen ilman siltaa. Vuonna 1902 laadittiin suunnitelma sillan rakentamiseksi Pullinkosken yli pohjoisrannalta vastarannan niemenkärkeen, vähän matkaa nykyisestä sillasta ylöspäin. Suunnitelma on vuonna 1903 teknisesti tarkastettu ja hyväksytty. Arkistomerkintöjen mukaan suunnitelmaan ei kuitenkaan liity päätöksiä.

Vuonna 1922 Kolkin silloinen omistaja Karl Willför viimein pani toimeksi. Hän rakennutti Kolkkiin riippusillan,, jonka rautaosat tilattiin Saksasta. Silta oli vielä keskeneräinen, kun Willför myi kartanon kaikkineen Vähänkyrön kunnalle. Sillasta tuli lähes samanlainen kuin Isonkyrön Napuella oleva Perttilän riippusilta on.

Nyt riippusillan korvaa sen viereen alajuoksun puolelle tuotu rautasilta joen etelärannalta Vartiosaaren nokkaan. Siihen siirrettiin osa Koivulahden vanhasta sillasta, kun sinne rakennettiin uusi silta. Siltaosat odottivat lähistöllä vuosia, ennen kuin työ saatiin toteutettua. Sillan harjannostajaiset pidettiin, ja Maaherra Pohjonen avasi sillan liikentelle, 16.12.1977.

Myllyt
Viljan jauhattamiseen on kylässä ollut tuulimyllyjä. Näistä on vain vähän paperille pantua tietoa. Matti Kukolla oli 1800-luvun alussa sellainen Liisaarella. Myöhemmin on sellainen ollut Vaalin luona Myllymäellä (ei museomyllyn mäellä). Nämä tuskin lienevät ainoat. Joissain pikku puroissa on ollut yksityisiä pikku laitteita. Yksi sellainen on tiettävästi ollut Holttilan takaa Leivanninojaan laskevassa purossa metsän reunassa.

Joen virtapaikoissa on tuomiokirjojen mukaan ollut kauan myllyjä. Jo vanhimmissa tuomiokirjoissa niistä riidellään. Merikaarron kosken myllyihin on ollut osuutta monella ylempänä pitäjässä asuvalla talollisella Saarenpäätä, Hyyriää ja Saarensivua myöten, samoin Miekan kylän isännillä. Marraskuun 20 päivänä 1645 riiteli Merikaarron Johan Jacobsson (todennäköisesti Knooka) Saarenpään Jöran Clemetssonin hallussa olevasta myllyosuudesta.

Pari vuotta myöhemmin olivat Nils Jacobsson, ehkä Härö, Saarensivulta ja Matts Thomasson Ojaniemeltä ilman laillista päätöstä turmelleet Merikaarron koskessa olevan myllyn, jonka sanoivat häirinneen venekulkua kuninkaanväylällä. Heidät tuomittiin korvauksiin ja annettiin myllynomistajia yleensä koskeva määräys, että Merikaarron kosken veneväylä oli pidettävä kunnossa. Tasan 20 vuotta myöhemmin oli samaan asiaan palattava. Lars Mickelsson (Seppälä) käräjöi silloin Matts Simonsson Barkaria ja tämän osaveljiä vastaan myllystä.

 Myllyt 1-7 ovat kartassa 1760 olleet, verollepanossa 1785 nimetyt myllyt. A ja B ovat vuonna 1875 kartoitetut etelärannan myllyt.

Merikaarron koskessa näkyy seitsemän myllyä noin vuonna 1760 isojakoa varten laaditussa kartassa. Myllytilanne on kartoitettu verollepanon yhteydessä 1875 ja sitten vuonna 1881. Kosken myllyt muutoksin näkyvät joenperkaussuunnitelmassa vuodelta 1897 ja myöhemmin vuosina 1902 ja 1915 sekä n. 1950. Myllyt olivat vuoromyllyjä, kukin osakastalo vuorollaan sai käyttää myllyä. Myllyjen osakkaat vaihtuilivat myyntien kautta ja talojen jaot pirstoivat omistusosuuksia.

Myllyt olivat ehkä alkujaan olleet vasaramyllyjä, myöhemmin niissä oli yksi kivipari ja hyvin pitkään ne kävivät vesirattaan voimalla. Myllyjen ruotsinkielinen nimitys ”hjulkvarn” tuotti suomalaisten suuhun sanan ”huilumylly.” Isojaonaikaiset myllyt pantiin verolle 1785. Samalla myllyjen olemassaolo, sijaintipaikka ja vesioikeus tuli kirjatuksi myös tulevaisuuden turvaksi, vaikka oikeaa vesilaitoskatselmusta ei silloin järjestettykään. Muutamien myllyjen osalta katselmusta ja oikeuksien kirjaamista ei tehty milloinkaan.

Verollepannut myllyt 1785:
1. SEPPÄLÄN MYLLY oli joen itärannalla kosken niskassa. Vuonna 1902 myllyn omistajat Juho Juhonpoika Seppälä, Tuomas Juhonpoika Seppälä, Tuomas Tuomaanpoika Seppälä ja leski Anna Seppälä, Juho Vaali ja Tuomas Vaali, Mikko Eskelä ja Tuomas Eskelä, Johan Bagg Sauson omistajana, Juho Mäenpää, Herman Sauso ja Juho Liuko anoivat lupaa saada vesioikeuksi a muuttamatta muuttaa huilumyllynsä turbiinilla käyväksi ja lisätä siihen toinen kivipari, ryynikone, paanusaha ja pärehöylä. Lokakuun 9 päivänä pidettiin katselmus, jonka nojalla kuvernööri antoi luvan 7.7.1904.

Kylässä oli 1900-luvun alussa toiminnassa Willförin mylly Kolkissa, Snickarsin mylly edellisen kohdalla vastarannalla ja Koiviston mylly Holttilassa, jotka kaikki olivat tullimyllyjä. Tulli kannettiin tavan mukaan viljana. Lähiseutujen myllynomistajat päättivät yhteistuumin korottaa jauhatustullin jopa kolmeen kappaan tynnyriltä. Silloin Kukon myllyn olmistajien aloitteesta perustettiin Osuusmylly 14.3.1908 ja sen käyttöön ostettiin Seppälän mylly 7000 markan hinnalla.

Perustajajäseniä tuli 36 ja hallitukseen tulivat Tuomas Mäenpää, Jaakko Vainio, Jaakko Törvi, Jaakko Kukko ja Tuomas Parkkari. Liittymismaksu oli sensimmäisen puoli vuosisataa koko ajan sama 20.00 mk. Ja asiakkaita riitti, jopa ulkosaaristosta tultiin kalakuormin, vaihdettiin kalat viljaan ja jauhatettiin myllyllä. Samoin Merikaarron Sähköosuuskunta sai myllyltä voimaa, sillä toinen turbiini vuokrattiin sille generaattorin pyörittämiseen jo 1915. Vuonna 1921 alkoi Kunnan sähkölaitos tuottaa paikkakunnalle sähköä.

Vuoteen 1915 mennessä myös lähellä ollut Kukon mylly oli tulut Osuuskunnan haltuun ja Parkkarin myllyn oikeudet oli vuokrattu. Kukon mylly oli suljettu ja Osuuskunta anoi sen vesioikeuksien siirtämistä Seppälän myllyn hyväksi, missä tarkoituksessa Kukon myllyn vesiränni suljettaisiin ja laitteet poistettaisiin


 

Paikalla pidettiin vesilaitoskatselmus 1915 ja sen nojalla saatiin myönteinen päätös 19.9.1918. Seppälän myllyn 2.02 metriä leveä vesiränni saatiin leventää 1.61 metrillä, joka oli Kukon myllyn vesirännin leveys. Rännien erilainen syvyys otettiin huomioon tasapuolisuuden säilyttämiseksi muihin kosken oikeudenomistajiin nähden. Samoin hyödynnettiin Parkkarin myllyn oikeudet syventämällä Seppälän myllyn alakanavaa.

Viimeinen mylläri Seppälän myllyn aikaan oli Piipon Matti 1905-1908, Osuuskuntaa ovat palvelleet Mikko Raukko, J. Lehtinen, T. Koskela, Tupamäki, T. Kaiström, Suovirta 1928-32, J. Tupila sekä O. Tupila, jonka sodassa ollessa väliaikaisina J. Laine, O. Kleemola, A. Parkkari ja M. Raukko sekä Tupilan jälkeen Aarne Parkkari.

Vähänkyrön kunta/sähkölaitos osti myllyn keväällä 1970 tai 1971, kun suunniteltiin valjastaa Merikaarron koskien koko vesivoima energian tuotantoon. Hanke ei toteutunut ja muutaman kuukauden kuluttua mylly luovutettiin Vähänkyrön kotiseutuyhdistykselle, joka kunnostaa sitä museomyllyksi.

2. KUKON MYLLY oli myös kosken niskassa, saarella 40 kyynärää Seppälän myllystä keskijoelle. Omistajina oli vuoden 1930 muistitietojen mukaan ollut 14 taloa Kukon, Knookan, Jukkaran ja Uusitalon numeroista. Tämä mylly näkyy vielä vuoden 1902 kartassa, mutta vuonna 1915 se oli Myllyosuuskunnan omistuksessa ja merkitty lakkautetuksi. Myllyllä ei ollut koskaan pidetty perustamiskatselmusta, mutta sen vesirännin koko laskettiin sellaisenaan hyväksi, kun myllyn vesivoima 1915 laskettiin perustetun Osuuskunnan myllyn hyväksi.

3. TRASTIN MYLLY oli runsaat 10 metriä ulompana joella kuin Kukon mylly. Sen omistajiksi muistettiin 1930 seitsemän taloa Trastin, Järvenkylän Mynttilän ja Saarenpään Karran ja Valtarin numeroista. J.E. Smeds oli ostanut sen v. 1904 ja varustanut dynamolla myyden voimaa myös naapureille.

Vuoden 1915 vesilaitoskatselmusasiakirjassa tämä mylly kulki Annalan myllyn nimellä ja sen omistivat silloin J. Smeds, Juho Karra, Abram Skjäl ja Anders Smeds. Myllyyn kulki pitkä riippusilta, jota myöten säkkivaunua hinattiin. Myllyssä oli kolme kiviparia, yksi viljan jauhamiseen ja yksi luujauhon tuotantoon. Luun karkeaan murskaamiseen yhdistelmä, jossa oli laakalivi ja kaksi leveää syrjällään pyörivää kiveä ristiakselin ulkopäissä. Tästä murske meni seulaan. Siitä hienompi osa meni jauhokiville, karkeampi aines palasi murskaimeen.

Mylly kulki kylän suussa nimellä "Annalan Jystikan konttiknakari." Parkkarin Vihtorin kerrotaan kuljettaneen sinne porsliininsirpaleita Arabian tehtailta ja hienonnuttaneen niitä kanoille. Bertil Andersson kertoi, että tänne oli hankittu n.s. Kavanderin turbiini. Kavanderilla oli mylly Hiirikoskessa, ja hän rakensi puisen turbiinin, jonka sovituspaloina käytettiin peltiliuskoja. Kavander on sukua Merikaartoon. Vähä-Sausossa syntyi 1840 Iisakki Iisakinpoika, äitinä Vähäsauson leski Liisa Juhantytär o.s. Vaali, s. 7.10.1806 ja tämän toinen mies Iisakki Tuomaanpoika Karppi. Poika Iisakki asui Tervajoella nimellä Kavander.

4. BARKARIN MYLLY, verollepanossa 1785 vaihtoehtoisesti nimellä Rantamylly, oli rannalla Seppälän myllyn alapuolella Parkkarin talon luona. Sitä ei 1930 muistettu, mutta se oli lakkautettu 1909, ja sen omistajat olivat vuokranneet sen oikeudet Myllyosuuskunnalle. Tämä mylly näkyi kartoissa isojaosta alkaen ja on vielä 1915 kartassakin poistettuna näkyvissä. Myllyosuuskunnan syvennettyä myllynsä alakanavaa loppui Parkkarin myllystä putouskorkeus.

5. TALVIMYLLY oli myllyistä alimpana saarella kosken alaosassa Parkkarin myllyn korkeudella. Sen omistajaksi olivat vanhat arvelleet Sauson taloa. Asiakirjojen mukaan Sauson varhainen omistus oli myöhemmin siirtynyt Liukolle. Muut omistajat asuivat Miekan kylässä. Vuonna 1880 osakkaat vuokrasivat myllytontin Holttilassa asuvalle pitäjänseppä Juha Leander Petterssonille. Myllystä oli silloin jäljellä vain käyttämätön juopa. Kartoissa ei kuitenkaan näy, että paikalle olisi noussut myllyä tai konevasaraa. Pettersson itse kuoli 1894. Saarten alaosan muutkin myllyt on poistettu jo vuoden 1881 kartassa.

6. PITKÄMYLLY oli saarella Talvimyllyn läheisyydessä. Paikalla ei näy myllyä enää vuonna 1881, eikä omistajista ole muistitietoa.

7. UUSIMYLLY, verollepanoasiakirjassa ”UDENMYLLY”, oli saarten alaosan kolmas mylly. Sitä ei ollut kartassa enää saarella 1875, sensijaan oli kartassa joen etelärannalla Uusimylly. Katso B. Rantamylly.

(8.) KOLKIN MYLLY ei ollut mukana veropäätöksessä, mutta sellainen oli vanhastaan ollut olemassa kartanon lähituntumassa pikku saarella Pullinkosken niskassa. Se näkyy joissakin kartoissa. Vuoden 1874 myynti-ilmoituksen mukaan tässä kotitarvemyllyssä oli neljä osakasta. On epätietoista, mitä vuoden 1930 muistelijat tarkoittivat Kolkin myllyllä, sillä aivan lähellä kartanoa ja vielä silloin toiminnassa oli 1901 luvan saanut Willförin y.m. mylly ja saha kartanon vieressä sekä vartarannalla Edward Snickarsin omistuksessa Kolkin vanha mylly. Näistä Kolkin myllyistä enemmän Kolkin laitoksia käsittelevässä toisesa tarinassa.

Myöhemmät myllyt
Laissa oli määräys, että pääsääntöisesti 1/3 kosken virta-aukosta oli varattava veneliikenteelle ja kalan nousulle sekä mahdolliselle puunuitolle. Merikaarrossa tämä ”kuninkaanväylä” näyttää kulkeneen Holttilan puoleista rantaa. Siksi siellä ei pitkään aikaan ollut myllyjä. Kun veneellä liikkujat eivät enää häirinneet eikä kalannousua enää pidetty kovin tärkeänä, nousi tännekin myllyjä.

 

Merikaarron kosken myllyt vuoden 1875 kartan mukaan.

A. PUNAINEN MYLLY, joka muistin mukaan kuului Annalalle, oli Holttilan rannassa heti Annalan rakennusten ja säkkisillan alapuolella. Sen rakentajasta tai rakennusajasta ei ole tietoa. Se oli kuitenkin rakennettu ennen vuotta 1875, jolloin se on kartassa. Vuonna 1881 anottiin sen muuttamista tullimyllyksi. Päätöksestä ei ole tietoa, mutta myöhempi toiminta viittaa rahtijauhatukseen. Näihin aikoihin sen nimenä esiintyy Annalan mylly. Lääninagronomi Isak Erik Willför, Annalan isäntänä, perusti tilalle separaattorimeijerin v. 1876, ja separaattori sijoitettiin Annalan pakaritupaan kosken rannalle. On mahdollista, että myllyä käytettiin myös separaattorin voimanlähteeksi.

Vuonna 1902 tämän myllyn nimeksi on karttaan merkitty Koiviston mylly. Uusi omistaja ja mylläri Koivisto oli tullut Ylistarosta 1899. Juha Lainekin oli siinä myllärinä palattuaan Amerikasta n. 1914. Hän oli myös osaomistajana tovereinaan Isak Nyman, J.E.Nyman ja Evert Klockars. Vuonna 1914 perustettu sähköosuuskunta vuokrasi 1915 Lainen myllystä sijan dynamolleen. Myöhemmin, ja aina vuoteen 1928 myllyssä toimi myllärinä Simon Södergård-niminen pies, joka tuolloin poistui perheineen. Ei ole tietoa, omistiko hän myllyn vai toimiko Annalan renkinä, jossa toimessa oli jo 1917. Mylly on purettu joskus 1930-luvun loppupuolella.

B. RANTAMYLLY Holttilan puoleisella rannalla kosken alaosassa esiintyy kartoissa vasta 1875, silloin nimellä Uusimylly, joten se voi olla siirretty saarelta tai rakennettu saarella olleen Uusimyllyn sijaan.. Mylly mainitaan vielä 1881, siitä näkyy kartassa nimi, kanava ja suojavarustus, mutta ei itse myllyä. Myöhemmin tyhjän tontin nimenä on Rantamylly. Sillä nimellä vanhatkin sen v. 1930 muistivat. Ehkä kylänväeltä oli unohtunut, että Parkkarin myllyä oli joskus aikaisemmin kutsuttu Rantamyllyksi. Tämän uuden Rantamyllyn omistajiksi muistetaan 1930 Holtit, Karralat ja Sippolat, yhteensä kuusi taloa. Vesilaitoskatselmuksessa vuonna 1915 tämä mylly ilmoitetaan puretuksi.

MERIKAARRON SÄHKÖOSUUSKUNTA perustettiin syksyllä 1914, insinööri Pohjoselle maksettiin suunnitelmista 14 marraskuuta 3 mk, ja ensimmäinen tilikausi päättyi vuoden 1915 lopussa. Osakkaita oli kirjattu 64, heillä osuuksia 1-6, yhteensä 142. Useimmilla talollisilla oli kolme osuutta. Joulukuun alussa 1914 ostettiin Annalalta sähkölaitos hintaan 1250 mk. Muutamaa viikkoa myöhemmin Annalalle mksettiin sähkölaitoksesta vielä yhtä paljon lisää. Ei käy ilmi, oliko kyseessä toinen dynamo, vai oliko se saman dynamon hintaa.

Annala oli jo aiemmin tuottanut sähköä luumyllyssään ja myynyt sitä naapureillekin. Vuonna 1915 maksettin dynamon siirrosta Lainen myllyyn. Annalalle ja Lainelle maksettiin myllyvuokraa jo 1915, ja 1916 maksettiin myös Myllyosuuskunnalle lisävoimasta. Sähköosuuskunta oli vuokrannut siltä toisen turbiinin sähköä jauhamaan. Vuonna 1921 alkoi Vähänkyrön kunnan sähkölaitos tuottaa sähköä.

Vuoden 1923 tilinpäätöksessä Sähköosuuskunnan kassassa on rahaa 481.36 mk. Tämä summa on siirretty avaussummaksi saman tilikirjan seuraavalle sivulle, jossa alkaa Siltakassan tili 1924. Sähköosuuskunnan toiminta näyttää silloin päättyneen.

NYKYTILA: Kolkin vanha mylly Snikkarsin myllynä huojuu käyttämättömänä kallellaan, entinen Seppälän, sitten Osuuskunnan mylly on Vähäkyrö-seuran hallinnassa museomyllynä. Muista myllyistä voi löytyä juovan paikkaa ja kivijalan rippeitä.

Kunnan sähkökäyttöinen Vehnämylly rakennettiin 1940-luvun lopulla, ja se palveli ympärysseutua laajasti. Mylläreinä siinä toimivat ainakin Antero Kiviranta, Bertel Snickars ja Seppo Kukko. Nyt on senkin tarve ohi. Viljatuotteet ostetaan kaupasta, osin vielä jauhona. Rehuviljaa jauhamaan tulee tarvittaessa mylly traktorin kyydissä kotiin.

Veden tuhovoimaa
Merikaarron koski ei ole ollut vihainen kulkijoille. Joen muissa koskissa on sattunut venenturmia. Vuonna. 1706 Sausolan isännän vene kaatui Voitilankoskessa, Holtin isännän veli hukkui ja molempien tavarat katosivat. 1632 Vähänkyrön pitäjänteini oli saanut kerjätyksi pitäjästä viljaa ja ottanut sille venekyydin. Kuljettajat hukkasivat viljan Voitilan koskeen.

Joen poikki oli joskus pakko päästä ennen siltojakin. Tältä ajalta on merkitty useita heikkoihin jäihin hukkumisia, mutta on myös leikkiviä ja veneilemään lähteneitä pikkulapsia hukkunut.

Pahimmillaan joki on kuitenkin ollut jäidenlähdön aikaan suurina tulvakeväinä. Vesi on peittänyt peltoalueita laajasti ja ryöpynnyt oikoteitse Laihianjokeen. Keväällä 1943 Vaasaan menevä linja-autoliikennekin kulki Laihian kautta. Tulvat toki tunnettiin, niin ettei vesi monellekaan kellariin tullut, mutta muusta vahingosta näytteeksi ote käräjäpöytäkirjamuistiinpanoja:

VÄHÄNKYRÖN KÄRÄJÄT 14.9.1703, S. 894

Grels Mattsson Holti Merikaarrosta esitti arviokirjan Merikaarron kärsimistä tulvavahingoista, jonka maaherran 15.4. antamasta määräyksestä ovat toimittaneet nimismies Thure Mattsson ja lautamiehet Bertel Tårkko ja Jacob Simonsson.

= MICHEL SKARRA, 1 mantt. verotila, menettänyt rukiinorasta, aitaa, lantaa, 1/5 myllyosuuden kylän koskessa; arvo 68 taalaria kuparia.

= MATTS ANDERSSON Sippola, 2/3 mantt. verotila, menettänyt rukiinorasta, lantaa, aitaa ja 1/5 myllyosuuden; arvo 48 taalaria.

= GRELS MATTSSON HOLTI, 1 mantt. verotila, menettänyt rukiinorasta, lantaa,aitaa ja 1/5 myllyosuuden; arvo 35 taalaria.

= CASPER ANDERSSON (Lillkukko>Annala), 7/12 mantt. kruununtila, menettänyt rukiinorasta, lantaa, aitaa, ladollisen heinää, ja 1/5 myllyosuuden, arvo 23 taalaria.

= JÖRAN MATTSSON Kolck, menetys rukiinorasta, poishuuhtoutunutta peltoa, lantaa, aitaa, ja 1/4 myllyosuus; arvo 63 taalaria;

= MATTS BARKARE, 7/12 mantt. kruununtila, peltoa, rukiinorasta, lantaa, aitaa, 1/4 myllyosuus; 45 taalaria,

= MATTS MATTSSON Liuko, 2/3 mantt. verotila, rukiinkylvös, lantaa, aitaa, silta ja 1/4 myllyosuus; 35 taalaria.

= JOHAN WALI, 7/12 mantt. kruununtila, peltomaata, aitaa ja silta; 11 taalaria.

= LARS MICHELSSON (SEPPÄLÄ),1½ mantt. verotila, menettänyt aitaa, sillan ja myllyn; 15 taalaria.

= JACOCB TRAST, 2/3 mantt. verotila, menettänyt kylvöstä, aitaa, sillan ja 1/4 myllyosuuden; 20 taalaria

= ANDERS JOHANSSON Störvi, 1/3 mantt. verotila, on menettänyt sillan, 1/4 myllyosuuden; arvo 8 taalaria.

Finlands Allmänna Tidning kirjoitti 7.3.1850: ” Kevättulva aiheutti 1849 Kolkin tilalle, sahalle ja myllylle 1156 ruplan vahingot. Samasta asiasta oli Ilmarinen kirjoittanut 30.5.1849 mm: ” Tulva kesti 7 päivää, tiellä oli vettä 2 jalkaa.” Kevät 1853 oli vielä pahempi, tulva ja jäät veivät puolet Ojaniemen sillasta, 15 vahvaa myllyä, rakennuksia, ja aiheuttivat muuta vahinkoa.

Nämä tässä vain yksittäisinä esimerkkeinä menneistä vahingoista. Nyt joen tuhovoimaa on saatu hillityksi, ja sen merkitys rajoittuu kauneusarvoihin ja virkistystoimintaan.