Toimintakertomuksia

Tämä osio sisältää kokonaisuudet Postihistoria, Maittila, Lakituvan tuttuja, Työväenliike, Kauppiaista, Nuorisoseuratoiminta, Siirtolaisuus ja Yrittäjyyttä Kolkissa.

Postihistoria

Pekka Mäenpää & Anna-Liisa Niemi
Merikaarron historiapiiri 17.4. 2007

 

Alueemme yleistä postihistoriaa

Suomen postilaitos katsotaan perustetuksi Ruotsin vallan aikana 1630-luvulla. Luku- ja kirjoitustaitoisia talollisia piti löytyä noin 2-3 peninkulman välein. Heille annettiin paljon huomattavia etuuksia, esimerkiksi vapautus sotaväenotoista ja päivätöistä. Vuonna 1643 annettin postitalonpojan valtakirja myös Vähänkyrön pitäjän Tervajoen kylässä asuneelle Simo Heikinpoika Kempukselle. Kirjeitä ja ihmisiäkin kievarista toiseen kuljettivat kuitenkin lähinnä postitalollisten pojat tai rengit. Tässä työssä heillä oli käytössään postitorvi sekä rinnassaan vaakuna-merkki. Seurakuntien postinkulusta vastasivat puolestaan lukkarit. Postinkulku oli kuitenkin hidasta ja lähinnä virkakäytössä, niinpä yksityiset lähettivätkin postinsa tuttavien mukana eikä valtakunnan posti ei siis ollut vielä mitenkään laajaa.

Postinkuljetus siirtyi myöhemmin 1600-luvulla käyntännössä enemmän majatalojen pitäjille. Sittemmin Vähästäkyrön ainoana postitalona toimikin asiakirjojen mukaan Ojaniemen kievari, josta postitie kulki mm. Merikaarron kautta Veikkaalaan kievariin. Kuitenkin samalla vuosisadalla ilmaantunut talonnimi Posti Torkkolan kylässä viittaa siihen, että postitaloja olisi ollut Vähässäkyrössä useampiakin. Isovihan aika kuitenkin keskeytti postinkuljetuksen ja verkosto suunniteltiin uudelleen Suomen palattua Ruotsin hallintaan.

Kuitenkin jo vuonna 1809 Suomi liitettiin sodan päätteeksi Venäjään ja vielä saman vuosisadan "matkaoppaissa" pitäjän postitaloina mainitaan vain kirkonkylän, Ojaniemen ja Tervajoen taloja. Postitalonpoikajärjestelmä säilyi Suomessa aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Tuolloin maaseudulle kulkevaa postia varten oli perustettiin kihlakunnanpostiksi kutsuttu järjestelmä ja vuodesta 1848 alkaen sallittiin myös yksityisten käyttää siihen asti vain virkakäytössä ollutta tapaa.

Posti kulkee kiskoilla ja Postisäästöpankki syntyy

Kihlakunnanpostista luovuttiin, rautatien mullistettua postinkuljetuksen ja Seinäjoelta Vaasaan kulkevan radan valmistuttua, perustettiin vuonna 1883 Tervajoen asemallekin postitoimisto. Postimäärä lisääntyi ja niinpä Vähänkyrön kuntakokous päätti jo seuraavana vuonna, että kirjeet ja sanomalehdet kuljetettaisiin kunnan kustannuksella Tervajoelta aina Merikaartoon saakka. Linjalle valittiin vuosittain hintakilpailun perusteella kaksi postikuljettajaa. Ensimmäinen kantaja toi postin asemalta kirkonkylään ja toinen jatkoi Merikaartoon saakka. Merikaartolaisillekin postin toi pitkään entinen sotilas, itsellinen Jaakko Holmström kirkonkylästä. Aluksi vain kerran viikossa, mutta vuodesta 1890 alkaen jo kahdesti viikossa. Hän kuljetti sen kylään postin yhtäjaksoisesti kymmenen vuoden ajan. Mahdollisesti Holmström olisi tuonut sen kauemminkin, mutta Vähänkyrön rippikirjoista ilmenee hänen tulleen vanhemmiten sokeaksi. Hänen seuraajakseen valittiin kirkonkyläläinen itsellinen Juha Borg.

Postinkuljettajan tuli poiketa reitillään joka kylässä ja kuitenkin vain yhdessä paikassa, ilmeisesti lähinnä maantietä olevassa talossa. Valitettavasti kuntakokouspöytäkirja-sarjasta on kadonut otteita eikä Merikaarron osalta tarkoista pysähdyspaikoista ei ole tietoa, ennen vuotta 1893. Tuolloin kuntakokouksessa päätettiin, että postit tuli jättää kylittäin määräpaikkoihin ja Merikaarrossa peräti molemmin puolin jokea:
- Tuomas Kaijan kauppapuotiin eteläpuolella ja
- Vähänkyrön Kauppayhtiön myymälään pohjoispuolella.

Vuodesta 1897 alkaen eteläpuolen asukkaat noutivat postinsa Mäenpään talosta. Postikin kuljetettiin jo kolme kertaa viikossa. Jenny Pelto (os. Seppälä) on kertonut muistelmissaan tuolta ajalta, miten Liisa Tullenbergin pikkukoululaisetkin saivat istua Mäenpään seinänvieruspenkillä postinkantajaa odotettaen. Kirjeitä tuli usein Amerikkaan lähteneiltä sukulaisilta ja myöhemmin Jenny lähti sinne itsekin. Rahoja ei tuotu, vaan ne sai hakea kirkonkylään vuonna 1893 perustetusta postitoimistosta ilmoituslappua vastaan.

Postilaitoksen yhteyteen oli perustettu vuonna jo 1887 postisäästöpankki ja vuotta myöhemmin muutaman muun vähäkyröläisen lisäksi, itsellinen Mikko Seppälä Merikaarrosta oli lupautunut myymään säästömerkkejä palkkiotta. Säästötoiminta oli aluksi vaisua, sillä tiedottaminen oli puuttellista jopa postilaitoksen sisällä.

1900-luvun alkukymmenet
Kesällä vuonna 1900 kuntakokous päätti anoa Postihallitukselta, että Vähänkyrön postitoimiston ja Merikaarron väliselle linjalle lisättäisiin postinkantaja joka päivälle. Lisäksi tuolloin oli ainakin suunnitelmissa oli, että tämän olisi tullut myös käydä Merikaarrossa vielä kolmannessakin paikassa, Holttilassa olleessa Kaarlo Karran kaupassa. Kuitenkin itsenäisyyspäivänä vuonna 1917 kuntakokouksessa käsiteltiin yhä postinkulun saamista Merikaartoon jokapäiväiseksi, sillä postinkantajan oli mahdotonta kantaa välipäivinä kertynyttä postia.

Vuodesta 1910 alkaen maalaiskirjeenkantajat olivat myös Postisäästöpankin asiamiehiä, välittivät säästöön panoja ja myivät säästömerkkejä. Postinkulun kannalta merkittävät, ensimmäiset postijoonikurssit oli pidettiin vuotta myöhemmin.

1900-luvun alkukymmenillä Tapoilan kylässä asunut postinkantaja Jaakko Virtanen tuli kirkonkylästä Merikaartoon päin polkupyörällä pohjoispuolta jokea, jättäen matkallaan postia määrättyihin paikkoihin. Meeri Karila muisteli, miten Virtasella oli käytössään lehtinyyttejä sisältänyt suurikokoinen salkku. Merikaarrossa nuo postinjättöpaikat olivat Mäenpään talo Sausolannurkalla ja "yhtiönkauppaa" seurannut Vähänkyrön Osuuskaupan myymälä Merikaarron Ylispäässä. "Plaratessaan knippua" kaupanhoitaja oli lukenut kovalla äänellä postia saaneiden nimet. Lisäksi Meeri Karila kertoi, miten alaisenpääsillä oli oma nippunsa, jota ei kaupassa luettu.

Veden ollessa korkealla ja lauttasillan puuttuessa Virtanen oli ylittänyt joen ruuhella, jättäen sitten eteläpuolen asukkaiden postit Mäenpään taloon, jossa leskiemäntä Hilda Mäenpää jakoi ne ainakin 1920-luvun alusta lähtien. Talo toimikin jo samalla vuosikymmenellä kylän ainoana postipaikkana ja maatalon emännän velvollisuuksien lisäksi Hilda hoiti postia ilmaiseksi 1930-luvun lopulle asti.

Merikaarrosta tulee postitoimipaikka

Posti- ja lennätinlaitokseksi muuttunut virasto perusti Merikaartoon postiaseman vuonna 1939. Toimitilat olivat samassa paikassa kuin ennenkin, mutta postinhoitajana toimi lyhyen aikaa samana vuonna Hildan tytär, Ilmi Mäenpää (myöh. Kesti). Talo oli toiminut pitkään kylän postipaikkana ja Ilmi muistelikin, miten tupaan oli kerääntynyt väkeä istumaan ja odottamaan postiaan jo aamusta. Nämä olivat sitten olleetkin talossa toisinaan koko päivän, sillä säiden armoilla pyöräillyt Virtanen postilaukkuineen oli ollut useimmiten aikataulusta myöhässä.

Postitoimipaikan saaminen viimeksi mainittuna vuonna oli tarkoittanut myös rahaliikenteen ja silloisen Postisäästöpankin toiminnan alkamista kylässä. Ilmi ehdotti pian tilalleen tehtävään Elsa Raukkoa ja postiasema muutti kirjaimellisesti kivenheiton päähän, Kohdanmäeksi kutsuttuun mökkiin. Rakennus oli vaatimaton, alakerrassa oli vain kaksi pientä huonetta. Tupakeittiön yhteydessä ollut palvelutiski sijaitsi heti ovensuussa. Suurempia paketteja säilytettiin eteisessä, mutta pienet sekä arvopaketit olivat sisällä.

Lähetykset tuotiin vuodesta 1945 alkaen Merikaartoon linja-autolla kuutena päivänä viikossa, ei sunnuntaisin.

Merikaartolaisillekin tutuksi tullut Postisäästöpankki muuttui Postipankiksi vuonna 1970. Lisää muutoksia oli luvassa, kun muutamaa vuotta myöhemmin Merikaarron posti siirtyi Holttilaan, toimien Raukon uudessa talossa Luumäentie 1:ssä. Sen sisäänkäynti oli tienpuolella olleesta ovesta ja eteisestä oli kulku niin asunnon kuin postikonttorin puolelle. Käytössä oli yksi suuri huone, jossa oli palvelutiskin yhteydessä tuolit niin postinhoitajalle kuin asiakkaalle. Huoneen takaosassa postinkantajalle varatut lajittelupöydät. Elsa Raukko hoiti postitehtäviä vuoteen 1977, jolloin hän jäi eläkkeelle, toimittuaan postilaitoksen palveluksessa lähes 40 vuotta.

1980-luvulta seuraavalle vuosituhannelle

Elsan jälkeen Merikaarron posti ja -pankkitoimintaa hoiti Anna-Liisa Niemi. Hän työskenteli ensin Raukon talossa, kunnes postikonttori muutti vuonna 1982 Holttilaan rakennettuun liiketaloon, yhdessä Säästöpankin, kirjaston ja neuvolan kanssa. Uudet toimitilat olivat hienot ja ajanmukaiset. Postinlajitteluun oli omat tilansa takahuoneessa ja lisäksi pihalla oli kirjeenjättölaatikon lisäksi myös postimerkkiautomaatti. 1980-luvun puolivälissä hänen työpaikastaan tuli 1. luokan postiasema.

Arkisin avoinna ollut Merikaarron posti oli päivällä muutaman tunnin suljettuna, jolloin Anna-Liisa pyöräili välillä kotiinsa. Virastona toimineesta postilaitoksesta tuli kuitenkin vuonna 1990 liikeyritys ja saman vuosikymmen alussa maaseudun posteja lakkautettiin, näin kävi myös Merikaarron postille. 13. toukokuuta 1991 kylän postikonttori muuttui asiamiespostiksi, ja pankkipalvelut siirtyivät kirkonkylään. Postin paikka pysyi kuitenkin samana. Tuolloin postiasiamieheksi ryhtynyt Ulla Kekki muutti kukkakauppansa Osuuspankin talosta, lakkautetun postin tiloihin. Pitkään merikaartolaisia palvellut Anna-Liisa Niemi toimi vielä runsaan vuoden ajan postilaitoksen palveluksessa kirkonkylässä, siirtyen eläkkeelle heinäkuun alussa 1992.

                            Pitkäaikaisia postinhoitajia. Vasemmalta alkaen Hilda Mäenpää, Elsa Raukko sekä Anna-Liisa Niemi.

Postipalvelut olivat uhattuna Ulla Kekin siirrrettyä liiketoimintansa jo vuoden sisällä Vaasaan, mutta uusi palvelupiste löytyi Ylispäässä sijainneesta Sinikka ja Pentti Svahnin kaupasta, Merikaarron Valinnasta. Asiamiesposti siirtyi myymälän mukana vuonna 1996 takaisin Holttilaan, Svahnien ostettua siellä olleen liikekiinteistön. Marraskuun lopusta alkaen vuonna 1999 merikaartolaiset saivat hoitaa postiasiansa kirkonkylässä. Merikaarron Valinta oli myyty uudelle yrittäjälle, jonka aikana asiamiespostia ei kylässä ollut. Kylään ja vieläpä samaan rakennukseen kuin aiemmin, saatiin asiamiesposti uudelleen huhtikuun lopulla 2002. Luvan saajina olivat Lähikauppa Villiruusua pitäneet Taru ja Jyrki Ahola. Heidän lopettettua kauppansa tammikuussa 2006 jäivät merikaartolaiset ilman postipalvelupistettä.

Kylän postinkantajista

Vielä postilaatikkojenkin tultua Merikaartoon, kyläläiset hakivat postin pitkään Raukossa olleesta postikonttorista. Esimerkiksi Holttilan ja Alaisenpään postiniput haettiin alueiden asukkaiden toimesta ja jaettiin myöhemmin. Usein myös lapset hakivat postin koulumatkansa yhteydessä. Samalla tuotiin naapureidenkin kirjeet ja lehdet, laittamalle ne heidän laatikoihinsa. Pyhäposti haettiin pitkään heittolaatikoista ja osa kyläläisistä hakee sen Sausolannurkan laatikosta vieläkin pyhisin (2007).

Postin toimesta laatikkokanto alkoi Merikaarrossa vuonna 1972 ja kylän ensimmäisenä postinkantajana toimi Salme Kuusisto. Hänen tehtäviinsä kuului postin lajittelu ja sen jakelu laatikoihin. Autolla postia jakanut Salme toimikin ammatissaan yli 20 vuotta, jääden eläkkeelle vuonna 1993. Mainittavan uran teki myös vuodesta 1979 alkaen Merikaartoon varhaispostia jakanut monitoimi-nainen Hilkka Kiili, joka hoiti tehtävää ensin polkupyörällä yli 15 vuoden ajan. Merikaarron "aamupostin" jakelualue laajeni vähitellen, mutta aamuvarhaisella, seitsemänä päivänä viikossa hän polki nahkaiset salkut heiluen pitkin kylän teitä. Postinkulussa tapahtuneiden muutosten myötä, hän haki useiden vielä nukkuessa lehdet välillä viitenä vuonna kirkonkylästä. Lopuksi Hilkka sai varhaispostin jakoa varten käyttöönsä postiauton, jonka hän haki lehtien noudon yhteydessä aamuisin Tervajoelta saakka polkupyörällä. Työt tehtyään hän palautti auton ja pyöräili takaisin Merikaartoon. Pitkään tehtävässä toiminut Hilkka Kiili jätti varhaispostin jaon muille 31. joulukuuta.2006

LÄHTEET
-Etelä-Pohjanmaan historia 3. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto, 1945 (Vaasa)
-Pauli Kukon toimittamat nettisivut: www. merikaarto.com. Englanninkieliset Jenny Pellon muistelmat.
-Meeri Karilan haastattelu alkuvuodesta 2006. Haastattelijoina Katri Vanhala, Kalevi Eskelä ja Jorma Vaali.
-Suomen postin historia 1-2. Pietiäinen, Jukka-Pekka Posti- ja Telelaitos, 1988
-Suomen Postimuseon tiedot Merikaarron osalta
-Vähänkyrön kuntakokouspöytäkirjat vuosilta 1884-1917
-Vähänkyrön seurakunnan rippikirjat

Lisätietoja antaneet erityisesti Ilmi Kesti, Hilkka Kiili, Salme Kuusisto sekä Maria Hjelt ja Soile Siltala Suomen Postimuseosta.

 

Maittila

Risto Kiviranta 2006

Merikaarrossa lienee ollut lehmiä kotieläimenä kylän synnystä alkaen. Niistä saatiin maitoa ja lihaa ravinoksi, nahkaa kenkiin, vaatteisiin ja valjaisiin. Voi oli kuitenkin tärkein tuotos. Se oli erinomaista omaan käyttöön ja kävi kovasta valuutasta. Alusta alkaen veroluetteloista näkyy, että voita on käytetty veron maksuun. Se oli tilavuuteensa ja painoonsa nähden arvokasta ja helposti kuljetettavaa vaikka Tukholmaan. Siksi tietyt verot oli nimenomaan määrätty maksettavaksi voissa. Sellainen oli esim. lehmävero, joka maksettiin lehmäluvun mukaan.

Kukon perukirjassa vuodelta 1795 mainitaan lehmät Iso Punakorva, Wähä Punakorva, Hallo Poski, Mustakorva, Punikki, Kippurasarvi, Joutikki ja Mustapää sekä hiehot Musta Swantsi, Hyny ja Mustasilmä.

Vuoden 1546 lehmäverona maksettiin Merikaarrossa voita enimmäkseen 4-5 lehmästä, enimmillään lehmiä oli talossa kymmenen. Pian voilla maksettiin muitakin veroja. Vuoden 1558 luettelossa Eskelän silloinen isäntä maksoi päivätyövoita, ruokaverovoita, lehmävoita ja nokkaverovoita yhteensä 24 naulaa muiden verojen lisäksi. Tämä on suunnilleen 10 kiloa.

Tällaisen voimäärän saavuttaminen senaikaisella hoidolla ja ruokinnalla ei ollut helppoa. Ja karjanhoidon taso oli vaatimaton. Etelä-Suomesta oli tehty Senaatille aloite meijeriagronomien virkojen perustamiseksi lääneihin voi- ja juustotalouden sekä karjanhoidon tehostamiseksi. Vaasan läänin maanviljelysseura antoi aloitteeseen marraskuussa 1872 hylkäävän lausunnon, ja kun lääniin oli saatu kiertävä karjakko opastustehtäviin, eivät kaikki talonemännät ottaneet häntä vastaan. Tämä ehkä ihmetyttää seuraavaa taustaa vasten.

Opettaja Palmroth kirjoitti Tampereen Sanomissa 20.04.1869 Vähäkyröstä näin:

Ei he nyt enää tee viilistä voita miten ennen, sitä tehdään nyt maittilasta (taaleesta) , ja jota nyt saadaankin paljon enemmän. Maito, näet, annetaan seisoa noin 2 päivää hyvin kylmässä huonessa, jolla ajalla siihen on jo noussut voine aineet täydellisesti, Nyt se kuoritaan suurella ja leviällä läkkipeltilusikalla, jonka jälkeen se uudestaan pannaan happanemaan piimäksi. Mutta maittilasta kirnutaan voita, jota sanotaan tulevan puolta enemmän, kuin vanhalla lailla, ja arvattavasti parempaakin. Tätä tapaa on täällä jo koko talvi käytetty. Tähän eivät emännät kumminkaan vielä tytyneet, vaan toimittivat tänne läänin karjakko naisen, joka nyt käypi talo talolta opettamassa emäntiä yhät vaan täydellisempään voin valmistuskeinoon. Nyt on jo ruvettu tekemään uudenaikaisempia, suuria, makioita juustojakin.

Kerrottua kermontamenetelmää kehitettiin ja lopulta keksittiin, että lypsylämpimänä jäävesiastiaan pannussa maidossa kerma kohoaa pintaan erityisen nopeasti. Silloin ei myöskään maitoa tarvitse hapattaa. Ensimmäisenä Pohjanmaalla alkoi silloinen Wasastierna Seinäjoella harrastaa jäävesimenetelmää ja perusti yksityisen meijerikoulunkin. Agronomi Isak Erik Willför aloitti myös kuorintamenetelmään perustuvan meijeritoiminnan Annalassa.

Separaattori oli kuitenkin jo keksitty ja ensimmäiset separaattorimeijerit perustettiin Suomeen vuonna 1875. Heti seuraavana vuonna oli Annalassakin separaattori, joka sijoitettiin kosken rannalle pakaritupaan. Suuren laitteen käyttövoimasta ei ole tietoa. Muualla käytettiin vesivoimaa tai hevoskiertoa. Voin ja juuston valmistus tehostuivat.

Valitettavasti Agronomi Wilför kuoli 1887. Ehkä tätä meijeriä koskien lehdissä oli ilmoitus, että 80 lehmän navetta ja meijeri olivat vuokrattavissa Vaasan seudulla. Ilmeisesti halukkaita ei löytynyt, vaan Erik Willförin perikunta, Karl Willför ja lääninmeijeristi Amos Ekman. perustivat meijeriyhtiön toimintaa jatkamaan. Palvelusväkeä oli paljon, navettapiikoja ja alkuun meijerikköjäkin tuli useita myös ruotsalaisalueelta.

Annalan meijerissä aloitettiin Edam-juuston valmistus. Se sai palkintoja maatalousnäyttelyissä eri puolilla maata, mm. Viipurissa, ja sitä kaupiteltiin toistuvasti sanomalehti-ilmoituksilla.

Samana vuonna Annalan kanssa aloitti Savilahdessa toiminnan Vähänkyrön meijeriyhtiön separaattorimeijeri. Niitä syntyi maahan alkuun useita, mutta jo kymmenen vuoden sisällä pienet, käsinveivattavat separaattorit halpenivat niin, että yksittäiset pienemmätkin maatilat pystyivät sellaisen hankkimaan ja suurempien yksiköitten toiminta vaikeutui.

Tuttua on, että selkärepussa keikkuessa eväsmaidon rasvapalloset kerääntyvät helposti voikokkareiksi. Hapattaminen edistää voin keräytymistä yhteen. Voinvalmistukseen on keksitty moninaisia välinneitä. Ei liene väärin arvattu, jos olettaa, että joku jossain on hoitanut tehtävän vaivaamalla kermaa astiassa hierimellä eli männällä. Yleinen oli kapea, korkea pystykirnu, jossa voita valmistettiin ylös-alas liikkuvalla männällä eli kolkulla eli porkalla.

Kampi- eli veivikirnu on saanut monta muotoa. Puusta on tehty akselin varassa pyöritettäviä, vaaka-asenossa olleita pieniä tynnyreitä, joissa oli siivekkeet sisällä. On myös tehty pystyastiaan poikkiakseliin siivekkeet kermaa vatkaamaan, samoin on kehitetty kerma-astian suuhun sovitettuun runkoon asennettu pystyakseli, siihen alle vatkainlevy ja yläpuolelle kampi ja vaihde. Samantyylisiä muovilaitteita käytettiin ennen sähkövatkainta munien vispaamiseen. Kirnulaitteiden koko vaihteli talon tarpeiden mukaan.

 

                                                    Kirnu ja rungosta osasuurennos, josta käy ilmi välitysmekanismi.

Vuonna 1896 Annalaan muutti J.E. Smedsin perhekunta. Heidänkin aikanaan maitotalous oli voimakasta. Navetassa oli kolmisenkymmentä lehmää, jotka vaativat paljon työvoimaa. Lypsyä varten palkattiin erikseeen lypsypiikoja. Sylvi Kotivaara, o.s. Parkkari oli siellä tässä työssä tehtävänään lypsää aamuin illoin kahdeksan lehmää. Maito separoitiin myöhemmin palaneessa pakarituvassa isolla separaattorilla.


Meijerit

Merikaartolaisten maitoa on kuljetettu 1900-luvulla Vähänkyrön Osuusmeijeriin. 1920-luvulla on Erik Barkar tyttärensä Sylvi Kotivaaran kertoman mukaan ajanut sitä sinne hevosella. Kaupungissa tietenkin tarvittiin maitoa ja kermaa. Niitä vietiin kauppiaille tai myytiin itse torilla samalla kun myyntipöydällä oli munia ja muita tuotteita. Tällaisen toiminnan laajuudesta ei ole kuvaa, mutta esiin on tullut useita torikauppiaita, mm. Susanna Koskiniemi. Tämä myynti oli vaivalloista ja hygienisesti epävarmaa, joten toimintaa alettiin säännellä ja kaupunkiin syntyi maidonkeräysliikkeitä. Vuonna 1935 perustettiin Milka Osakeyhtiö Enighetenin tytäryhtiönä. Se muutettiin 1946 Milka Meijeriosuuskunnaksi ja liitettiin jäsenenä Keskuskunta Enigheteniin.

Talvisodassa Viipurilainen Staufferin meijeri oli jäänyt kodittomaksi ja etsi uutta kotipaikkaa Vaasan seuduilta. Tuovilan meijeri alkoi kiinnostaa, mutta silloin Milka osti sen pelätessään kilpailua ja erityisesti sitä, että Stauffer olisi Valion bulvaani. Stauffer aloitti toiminnan Vaasassa pienehkössä maidonkeräysliikkeessä 1941 ja sen meijeri tuli Valion haltuun 1954. Samana vuonna Valio vuokrasi myös Vähänkyrön Osuusmeijerin ja otti siellä maitoa vastaan Vaasaan vietäväksi. Vähänkyrön meijeri suljettiin kuitenkin 1.8.1957. Sen jälkeen Merikaarron, samoinkuin Tapoilan, Saarensivun, Torkkolan, Mullon, Saarenpään ja Järvenkylän, maito meni Milkalle.

Sodan aikaan ja sen jälkeen maitoja kerättiin puukaasuautoilla. Tilojen maidot laitettiin 30-40 litran meijeritonkkiin, joiden rinnassa oli tilan tunnusnumero. Joka talon kohdassa oli tien vieressä maitolaituri, jonne tonkat vietiin autoa odottamaan. Maito saattoi olla aika lämmintä, ennen kuin se ehti meijerille. Siellä tehtiin kestävyyskokeita ja lähetettiin varoituslappuja, jos havaittiin, että maidon laatu oli liikaa kärsinyt.

Milkalla sattui kummia kerran 1940-luvulla. Kuorman purkajat kaatoivat maitoja kannuista altaaseen, ja hieman liian myöhään huomasivat, että eräässä kannussa ei ollutkaan maitoa. Se osoittautui pontikaksi, jota löytyi vielä kolme kannullista lisää. Kulutukseen meni hieman pontikalla laimenettua maitoa, mutta yhtään valitusta ei tullut.
Maidonkerääjän piti välillä kiivetä lavalle, siirtää tonkat kyytiin ja palauttaa edelliskerran tonkat, jossa saattoi olla palautuksena "huitua" eli kuorittua maitoa ja tilattuna voitakin. Vähän väliä piti lisätä hiiliä pönttöön, jotta polttoaineena kätyetty häkäkaasu olisi riittänyt.

Milkan autoa kuljetti mm. Jan Erik Norrgård Veikkaalan Pörnistä ja Erik Ytterström Taurilasta vieden maitoa Milkan Tuovilan meijeriin. Myöhemmin ovat kannumaitoa ajaneet Erik Grims ja Harju-Plathan. Vuodesta 1971 on maito kerätty tankkiautoilla. Myös Staufferin auto on ajoittain hakenut maitoa kylästä.


Sonniosuuskunnat

Aiemmin oli sonneja useissa taloissa. Sodan jälkeen karjanhoitoon kiinnitettiin huomiota, maidon rasvaprosentin nostaminen koettiin tärkeäksi maitomäärän lisäämisen ohella. Näihin tavoitteisiin pääsemiseksi perustettiin heti jatkosodan jälkeen sonniosuuskunta, joka hankki kylään hyvärotuisia sonneja siitoskättöön. Sonnit sijoitettiin taloihin hoidettaviksi.

Kolkissa kunnalliskodin maatilalla pidettiin yhdistyksen sonnia. Siellä oli ainakin OULAS, jonka kantakirjanumero oli16920 sekä Yyterin Ristiritari.

Kylän yläosassa sonnia piti aluksi Selma ja Olavi Lidman. Ensimmäinen sonni oli TURO, synt. Ylistaron Kitinojalla 1944. Se oli surmata Olavi Lidmanin poisluovututettaessa. Kävi päälle, mutta Olavi jäi sarvien väliin ja sarvet ottivat vastaan kovaan tunkioon, ettei Olavi musertunut. Hoitaja sai Turon ohjauskepillä pois paikalta.

Seuraavaksi sonninpitovastuun ottivat Irene ja Hugo Svennss. Heillä oli LUUKAS, joka oli syntynyt Smedsissä 1950, OULAKAS, syntynyt 1951, SATELLIITTI ja HUVIMINISTERI. Kiimaan tulleet lehmät "kuljetettiin" sonnin luo. Tästä vaivasta päästiin, kun keinohedelmöitys aloitettiin.


Tarkastusyhdistys

Karjantarkkailu alkoi koko pitäjän kattavassa tarkastusyhdistyksessä. Alkuaikana Kolkissa, Smedsissä, Karrassa ja Kaarrossa kävi tarkastuskarjakko, joita muistetaan, ehkä ei aivan oikeassa aikajärjestyksessä, Hilda Sarkkila Heinonen, Hellä Greggilä, Helmi Sippo ja Saimi Varala.

Varalan aikana liittyi mukaan lisää tiloja ja pitäjä jaettiin tarkastuspiireihin. Merikaarto tuli kuulumaan II tarkastuspiiriin, jossa 1961 oli mukana 24 taloa Merikaarrosta. Aluksi Varala jatkoi entisissä taloissaan ja uusi karjakko Irma Kotiluoma kävi muissa taloissa. Pian siirryttiin noudattamaan selvää aluejakoa.

Kotiluoman jälkeen tuli asistentiksi 1952 Anna-Liisa Jussila Svenns ja häntä ovat seuranneet Pirkko Santala, Hilkka Peltola, Marja-Liisa Suojanen, Lempi Kirsilä ja Eira Suomela.

Tarkastuskarjakko kiersi piirin taloissa vuoron jälkeen, punnitsi maidot, otti kokeet ja suoritti analyysit sentrifuugilla, johon näyteputket aseteltiin tasapainoisesti eri puolille kehää. Sitten konetta veivattiin. Siinä vaiheessa oli pienillä lupa istua painona, ettei kone alkanut täristä. Halukkaista painonaistujia ei yleensä puuttunut, ei myöskään muuten vaan kiinnostuneita seurailijoita.

Piirin taloissa käytiin tarkastuksella vuorotellen. Useimmiten kerralla tarkastettiin kahden naapuritalon karjat, sentrifugi vietiin vuoroin toiseen, vuoroin toiseen taloon. Maidon punnituksen ja rasvanmäärityksen jälkeen asistentti laati lehmille yksilökohtaisen ruokintasuunnitelman. Sitten tarvittiin ajuria, joka vei komppeet seuraavaan paikkaan. Tarkastustoiminta kävi tarpeettomaksi, kun meijerit alkoivat tehdä maitokokeet.

Karjakerho

Kehityshalua riitti siten, että 30.11.1948 Emil Kestin talossa perustettiin eläinhoitajainkerho. Kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli tarkastuskarjakko Saimi Varala ja sihteeriksi Irma Kotiluoma. Johtokuntaan tuli Aili Karra, Väinö Mäenpää, varajäseniksi Raili Andersson ja Lauri Ahola, varasihteeriksi Aino Kesti ja rahastonhoitajaksi Toivo Antila
Kaikille avoimet kerhoillat päätettiin pitää joka kuukauden enimmäisenä tiistaina. Ohjelmana olisi alustusten kuuntelua tai ammattikirjallisuuden lukua sekä keskustelua kuuluun pohjalta.

Naiset tekisivät illoissa käsitöitä, jotka myöhemmin myytäisiin kerhon hyväksi. Miehetkin voisivat ottaa jotain askarreltavaa, mutta heiltä peritään kahvimaksua mk 10.00.

Kerhoiltoja pidettiin ahkerasti parhaimmillaan 40 henkilön läsnäollessa. Orisbergin koulutilalle tehtiin retki 21 hengen voimin ja oltiin antiin tyytyväisiä.

Jo 2.2.1950 kerho jaettiin kahtia. Vanha kerho jäi edelleen toimimaan nimellä Vähänkyrön kotieläinhoitajkerho. Uuden kerhon nimeksi tuli Keskikunnankerho ja sille puheenjohtajaksi Aili Karra, jäseniksi Väinö Mäenpää, Raili Andersson, Olavi Ahola ja Lauri Aholla sekä karjakko Irma Kotiluoma, josta tuli myös sihteeri ja rahastonhoitaja. Eino Kaarto ja Frans Ellilä saivat kunnian tarkastaa tilit.

Kerhon pöytäkirjassa viimeinen tapahtuma on kerhoilta Edvin Smedsillä 30.4.1952. Paikalla oli 31 henkeä, joten hengettömyyttä ei ollut. Kirjattu toiminta kuitenkin väsähti tähän. Kerhon varoilla on maaliskuussa 1952 ostettu kaksi kappaletta keritsemiskoneita varaterineen yhteishintaan 17450 markkaa vuoden 1953 maaliskuussa on kerhotilaisuudesta kirjattu arpa- ja kahvituloja 880 markkaa. Sitten jäljet päättyvät mutta lehmät lypsävät entistä enemmän ja voita on valmistunut ajoittaan valtakunnallisia ongelmia tuottaviksi vuoriksi asti.

 

Lakituvan tuttuja

Pauli Kukko 24.7.2007

Merikaarrossa muistetaan vanha ilmiö, suomalaisten sanomana Parkkarin roisto, Isaac Barckar, joka kavereineen piti kylää ja viranomaisia varpaillaan. Pian kylään ilmestyttyään hän sai rangaistukset varkaudesta, murtovarkaudesta ja pienemmästä häiriköinnistä. Hän oli myöhemminkin käräjillä tuttu ja kuoli 1852 Suomenlinnassa elinkaudeksi linnoitustyöhön tuomittuna. Isaacin ainoan pojan ainoa poika muutti perheineen Amerikkaan. Talossa on myöhemmin asunut peräkkäin useita rannikolta muuttaneita perheitä, jotka ovat käyttäneet talon nimeä.

Kyseessä oli Parkkarin talon isäntä Isaac Jacobsson Berg/Barckar. Hän ilmestyi Parkkariin rengiksi n. 1808 ja avioitui talon leskiemännän kanssa 1810. Talosta käytetään tässä nimeä Parkkari, Isaacista Barckar, ellei kyse ole kansanomaisesta nimestä Roisto-Parkkari. Edellinen isäntä talossa oli Tuomas Matinpoika Parkkari, vaimo Maria Jaakontytär, o.s.Sippola. Isaacin äiti oli Beata Laurintytär Seppälä Merikaarrosta. Beatan sisaresta Mariasta polveutuu laaja Seppäläin suku: Hakolat, Jokelat, Laineet, Koskelat, Lehtiset, y.m.

Vanha Parkkarin talo ikivanhalla Parkkarin tontilla. Taloa kunnostetaan, vasen pääty on jo valmiina (kuva toukokuu 2007).

 Isaacin isä Jacob Andersson oli ehkä syntynyt Iskmossa 1749, hän oli siellä renkinä avioliiton solmiessaan, mutta muutti ensin Voitilaan, sitten Merikaartoon, jossa kirjattiin nimellä Berg. Pian Isaacin synnyttyä 1787 perhe muutti Koivulahteen. Isaacilla ja Marialla oli kolme lasta, poika Isaac kuoli pienenä ja tytär Maria kahdeksanvuotiaana. Poika Jacob Isacson Barckar seurasi isänsä jälkiä ja oli ryöstöstä pakkotyöhön tuomittuna Suomenlinnassa 1838-1848.

Suomenlinnasta palattuaan poika Jacob 40-vuotiaana avioitui Maria Forslin-Sippolan kanssa. Heidän lapsistaan vain poika Isak eli aikuiseksi ja avioitui Anna Norrgårdin kanssa. Tämä nuorempi Isak muutti Amerikkaan 1888, vaimo Anna ja lapset seurasivat 1892. Merikaarrossa ei tämän jälkeen kyseistä sukua ole.

Näppiikö?
Maakauppa oli kielletty 1800-luvun alun Suomessa. Maakunnan väki, myös ruotsinkielisiä, kulki pitkänä karavaanina tavaroineen kaupunkiin markkinoille ja sitten ostoksineen takaisin kotiin Merikaarron läpi. Ei siinä joka ukko malttanut omia kärryjään seurata, hevosjono eteni ja miehet kerääntyivät jutturyhmiksi tallustelemaan vieressä.

Holttilassa lähellä nykyistä Kolkin siltatien haaraa oli vastamaassa tien vieressä noin aarin kokoinen vesikuoppa, josta oli otettu tientekoainetta. Vastamaata jatkui vielä palan matkaa ja mäen harjalla tie vielä kääntyi piiloon. Kerran markkinamiesten tullessa istui vesikuopalla mies ongella, sylki välillä koukkuun ja vaihtoi paikkaa. Oudon onkijan kohdalle kerääntyi joukko miehiä pilkkapuheita pitämään hevosten kulkiessa eteenpäin. "Näppiikö?" kysyttiin. "Jos ei täs paikas näpi niin kyllä toises paikas näppii", sanoi onkija ja vaihtoi taas paikkaa.

Eihän siinä mitään tapahtunut ja miehet kiiruhtivat hevostensa perään. Kärryille päästyään he huomasivat, että heidän kaupunkituliaisensa olivat "näppineet" toisiin onkiin. Kylän väki kyllä osasi yhdistää tapauksen Parkkarin roistoihin.

Mikko Vaalin kertomus
Niilo Vaalilla (*1905) oli setänsä Miskan julkaisematon romaanikäsikirjoitus, jossa Roisto-Parkkari on keskeisessä osassa nimellä Parkkarla. Kirjan tarinan mukaan on Kotkannevalla ollut hänen piilopirttinsä, kuten oli myös oikeasti. Pirtti on ollut Parkkarin metsäpalstalla. Kivirannan Juho ja Lauri ovat tienneet paikan. Pirttiä oli peittänyt iso kuusi.

Kirjan tarinassa Roisto-Parkkari ilvehtii Miekkajansaaressa ohikulkevalle (isokyröläiselle) Vaasaan matkustavalle karavaanille. Karavaani oli pysähtynyt. Tien toiselta puolen olivat muut roistot hyökänneet. Ottaneet hevoset rekineen, kuormineen. Olivat vieneet ne Tuohialhoon. Hevoset olivat tulleet rekineen myöhemmin takaisin.

Kirjan tarinassa Roisto-Parkkarin tytär rakastui talossa olevaan komeaan nuoreen mieheen. Tytär hukkui Rajan rinnalla. Roisto-Parkkarin poika oli tarinassa luullut murhanneensa tytön ja ollut sitä paossa Kärmeskalliolla. Kiulunjäljet Uunevan lähteillä olivat paljastaneet metsän hakkaajille piilopirtin.

Roisto-Parkkarista on kylällä ollut kaikenlaisia juttuja. Napuelle häihin matkanneet vaasalaiset oli kertoman mukaan ryöstetty. Samoin elää sitkeä tarina täydellisestä rikoksesta.

Täydellinen rikos
Isaac Barckar tuntuu olleen älykäs mies. Hän suunnitteli mielessään vedenpitävän jutun, jossa oli hienouksia enemmän kuin kylä on koskaan tiennytkään. Keikka alkoi siitä, että tarkoin valittuna iltana Parkkariin kutsuttiin kylän naisia "karstookökkään", ja emäntä sai ohjeen viivyttää naisia pitkään.

Illalla isäntä ilmestyi tupaan, totesi naisille että häntä ei siinä taitta tarvita. Parepi mennä makuulle, kun on vähän huono olokin. Kamarin puolella hän saman tien loikkasi ikkunasta ulos ja häipyi hevosella matkoihinsa.

Tupa oli vielä naisia täynnä, kun Parkkari alushoususillaan tuli tupaan, kiitteli naisia, kun olivat antaneet hänen rauhassa nukkua. Olikin jo paljon parempi olo.

Mutta sitten, seuraavana aamupäivänä ilmestyi Isonkyrön kirkkoväärti Parkkariin. Kirkkoon oli yöllä murtauduttu ja sieltä varastettu hopeat ja rahat. Sattumalta oli varkaan koira seurannut isäntäänsä, tämän huomaamatta pujahtanut kirkkoon ja jäänyt sinne. Ulos päästettynä koira johdatti kirkkoväärtin Parkkariin, kerrotaan.

Hopeat ovat pysyneet saavuttamattomissa. Kylällä kerrotaan vieläkin tarinaa, että Parkkari olisi kätkenyt ne kiviseen Takahuhdan mäkeen. Sieltä ovat pojat vielä 1950 niitä etsineet. Toisaalta on kerrottu, että ne olisivat olleet piilossa jossakin olkikatossa tai tietyn askelmäärän päässä Parkkarin vanhasta riihestä tiettyyn suuntaan. Usealta suunnalta on kuultu versio, että hopea olisi sulatettu Sippolan pajassa. Parkkari oli hiljattain ostanut Sippolan sitä hallinneelta vaimonsa veljen vävyltä, vaikka hän ei itse siellä asunutkaan.

Kirkonryöstö asiakirjoissa
Kansantarinain takana on tapahtunut rikos. Senaikaisten lehtiuutisten mukaan oli marraskuun 7. päivän vastaisena yönä 1837 Isonkyrön kirkon sakaristoon murtauduttu vääntämällä irti ikkunaa suojaavat kalterit. Raudalla päällystetty, heloitettu ja neljällä lukolla varustettu arkku murrettu auki ja sieltä, sekä toisesta arkusta ja yhdestä kaapista viety hopeiset, osin kullatut, viinikannu, ehtoolliskalkki ja kastemalja sekä huomattava summa kuparirahaa ja kirkkotekstiilejä.

Seuraavana päivänä tuli joen pohjoispuolelta seurue saattaen vainajaa siunattavaksi. Sillä puolen jokea asunut lautturi kuljetti väen yli ja lähti hakemaan pastoria toimitukseen. Silloin hän huomasi tapahtuneen.

Koira ei ilmeisesti koitunut Parkkarin kohtaloksi. Kirkonisäntä Erkkilän laskutuksen mukaan hän lähti ensin Laihialle ja lähetti toisia miehiä Vähäkyröön etsimään jälkiä voroista ja omaisuudesta. Hän itse kävi vielä Ylistarossa ja Vaasassa tiedustelemassa.
Käräjillä selvisi, että Barckar oli suunnitellut keikan, valmistanut murtovälineet ja tiirikat sekä opastanut avustajat työhön. Ryöstö suunniteltiin niin, että Parkkari itse meni seuraavana päivänä Vaasaan käräjille. Edellisenä iltana hän kävi Vähänkyrön nimismiehen luona joitakin asiakirjoja luetuttamassa. Niinpä ensimmäiset pidätetyt olivat Veikkaalassa asunut karjanostaja-teurastaja Zachris Herman Johan-Eriksson Veikar ja Abraham Paro, Parkkarin renki, entinen talollinen Voitilasta. Parkkari pidätettiin vasta parin viikon kuluttua.

Murtautujista oli meno- ja paluumatkalla tehty runsaasti huomioita, jotka suuntasivat epäilyä. Avaintodistajaksi joutui Parkkarin vaimon veljen vävy Matti Sippola, joka oli hiljattain myynyt talonsa Parkkarille ja Parkkarin palkollisena hoiti entistä taloaan.

Sippola tiesi, että kiertely ja kaunistelu ei tullut kyseeseen. Siitä on myös esimerkkinä Parkkarin piika Anna Vappula, jonka peittely-yrityksestä tuli sakkoa varastetun omaisuuden arvo kolminkertaisena, mikä varain puutteessa kärsittiin risuina selkään, 30 paria risuja, kolme lyöntiä parilla. Piika kuoli noin vuoden kuluttua keuhkotautiin.

Sippolan mukaan murtoyön jälkeisenä aamuna Veikar ja Paro olivat tulleet Sippolaan. Sippola odotti Barckaria sovitulle Vaasanmatkalle ja arveli Paron tulevan hänenluotaan. Kysyttäessä miehet olivat arvelleet Parkkarin vielä nukkuvan, sillä he olivat yöllä "riehuneet kuin tuhat pirua". He olivat maksaneet maidosta talon emännälle kuparilanteilla ja poistuneet.

Parkkari tuli pian paikalle ja lähti yhdessä Sippolan kanssa Vaasaan käräjille. He poikkesivat Veikkarin asunnolla, jossa Veikkarin lisäksi oli Paro ja myöhemmin Vöyrin miehenä mainittu tuntematon (Eric Mann) sekä Veikkarin äiti ja vaimo naapureita. Vaasasta palatessa Parkkari ja Sippola poikkesivat Veikkarin asunnolla, josta mainitut kolme miestä tuli heidän kärryissään Merikaartoon. Parkkari käski Sippolan mennä kotiinsa, he muut menisivät käymään Sausolan talon paikkeila.Takaisin tultuaan miehet tulivat tupaan ja Sippola lähti viemään hevosen talliin. Ottaesaan hevosloimen kärryiltä hän näki kärryn pohjalla useita kuparirahoja aavistellen jotain pahaa.

Sippola palasi tupaan, ja miehet poistuivat pimeyteen. Jonkun ajan kuluttua Sippola näki valoa saunan suunnasta, hiipi katsomaan ja näki miesten jakavan kuparirahoja keskenään niitä kuparinapolla mitaten. Sippola poistui ja pian miehet tulivat perässä. Vöyrin miehellä oli tuohikontti mukana. Jäätyään hetkeksi yksin Sippola havaitsi kontin olevan kolmannelta osaltaan täynnä kuparirahoja.

Myöhemmin Barkar komensi Erik Mannin viemään laukkunsa pois. Parin päivän kuluttua Paro ja Veikkarin äiti hakivat Isokyröstä murtovälineet. Ne olivat nahkasäkissä, joka tuotiin Sippolaan. Säkissä oli kolme rautakankea. Niistä kaksi oli teroitettu molemmista päistä. Barckar halusi ne piiloon ja Paro lupasi toimittaa ne pois, paikka ie tullut tietoon. Jossain välissä Barckar rehvasteli, että jopa Könnin tekemät lukot olivat auenneet hänen välineillään.

Toinen tärkeä todistaja oli vaasalainen hopeasepänoppilas Kellberg tai Kulberg. Hän kertoi Veikkarin tuoneen hänelle pienen hopeapikarin ja pyytäneen häntä tekemään siitä piippuun helan. Veikkar oli luvannut myöhemmin lisää työtä näyttäen hänelle kappaleen sulatettua hopeaa. Todistaja oli tarkistanut, että se oli hopeaa.

Veikkar pitäytyi aiemmassa kertomuksessaan, että hän oli ostanut pikarin tuntemattomalta suomalaiselta mieheltä ja että sulatettu aine oli tinaa, jonka hän oli löytänyt jonkun palaneen tuvan raunioista.

Sippolan todistus oli tärkeä, joten Barckar halusi estää todistuksen. Hän yritti jäävätä Sippolan vedoten tämän aistien ja älyn vajavaisuuteen sekä siihen, että "Sippola oli Vähäkyrössä kesken olevassa jutussa syytteessä ryöstöstä." Nimismies torjui vajaakykyisyyden ja oikeuden puheenjohtaja tiesi, että ryöstöjutun asianomistaja ja syyttäjä eivät olleet Sippolaa epäilleet, vaan epäilty Isaac Barckarin poika Jacob Isaacsson oli koettanut estää hänen todistamisensa yrittäen tehdä hänestä kanssarikollisen, siinä onnistumatta.

Isonkyrön kihlakunnanoikeus tuomitsi kaikki neljä osallista yhdessä tai sen jolla varaa on, korvaamaan menetetyn omaisuuden, kunkin saamaan 40 paria raippoja, kärsimään kirkkorangaistuksen yhtenä sunnuntaina Isonkyrön kirkossa ja loppuelämäkseen linnoitukseen (Suomenlinnaan). Rangaistus ei tietenkään maistunut, vaan syyllisiksi todetut valittivat jokaisesta mahdollisesta niksauksesta ensin hovioikeuteen, sitten keisariin.

Ensimmäinen valituksen aihe oli Barckarin omaisuuden hukkaamiskielto, johon ryhdyttiin tuomitun korvauksen varmistamiseksi. Sitten valitettiin itse tuomiosta. Sitten esitettiin armonanomus, ja kun enempi anominen tässä asiassa heiltä kiellettiin, vaimot Maria-Lisa Veikkar ja Susanna Barckar esittivät armonanomuksen miesten puolesta. Oikeus luuli allekirjoittajia miesten puolisoiksi. Maria-Lisa Veikar saattoikin olla puoliso, ellei ollut miehen samanniminen äiti. Parkkarissa ei Susannaa ollut. Lähin mahdollinen Susanna olisi poikapuoli Juhan leski Susanna, o.s. Kukko.

Kaikki nämä anomukset hylättiin molemmissa vetoomusportaissa. Ennen linnoitukseen siirtämistä miehet piti vielä viedä kirkkoon julkirippiin. Siellä he kieltäytyivät tunnustamasta tekoaan ja esittämästä anteeksipyyntöä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi heidät 8 päiväksi vankeuteen vedellä ja leivällä ja senjälkeen tuotavaksi uudelleen kirkkoon. Tuloksettoman valituskierroksen jälkeen nuo 8 päivää istuttiin ja miehet tuotiin uudelleen kirkkoon, jossa he taas kieltäytyivät. Tuomio oli nyt 14 päivää vankeutta vedellä ja leivällä.

Hovioikeus hylkäsi valituksen ja Keisarilta loppui vieteri. Sieltä tuli määräys, että muut rangaistukset unohdetaan ja miehet siirretään välittömästi Suomenlinnaan, jossa sikäläisen papiston tulee opettaa heitä tunnustukseen sekä tilaisuuden auetessa heidät saatetaan vartioituina kirkkoon rippiä varten ja sitten palautetaan Suomenlinnaan. Barckar ja Veikar olivat mukana valituskierroksien loppuun asti, Paro ja Mann jäivät välille.

Seppälän vävy Johan Björn oli joutua asiassa liemeen. Hän oli kertomansa mukaan löytänyt Parkkarin talon lähistöltä nyyttiin käärittynä hopeakappaleita, joiden todettiin olevan peräisin varastetuista astioista. Hän alkuun pimitti löytönsä, mutta häntä ei kuitenkaan voitu kytkeä itse tekoon. Samoin Mikko Nissilän asunnon läheltä löytyi etsinnöissä hopeaa. Selitykseksi arveltiin, että tekijät olivat yrittäneet johdattaa etsijöitä harhaan.

Barckarin hankkimista todistajista neljä jäävättiin hovioikeudessa huonon maineen, tuntemattoman taustan tai aiemmin annetun väärän todistuksen vuoksi.

Eräiltä miehistä löydettiin epäilyttävä määrä rahaa, jonka alkuperää ei voitu todistaa, Merikaarrosta löytyi hopea, josta ainakin osa todettiin kirkon omaisuudeksi. Todistajalausuntojen perusteella miehet tuomittiin syyllisiksi ja rangaistuksiin, vaikka he järjestelmällisesti kielsivät. Suomenlinnasta tuli ainakin Barckarin lopullinen kohtalo.¨

 

Työväenliike Merikaarrossa

 Pauli Kukko 2007

Työväenliikkeen alkuvaiheista ja vuoden 1918 tapahtumista ovat Merikaarrossa kaikki aikalaiset vaienneet. Konkreettisista tapahtumista ei juuri ole kerrottu jälkipolville. Risto Kiviranta on onnistunut arkistolähteistä keräämään kuvaa järjestäytymisen alkuajoista Merikaarrossa.

Köyhyys, turvattomuus ja epäoikeudenmukaisuudet synnyttivät 1800-luvun aatteellisen heräämisen ilmapiirissä myötätuntoa puutteellisissa oloissa eläviä kohtaan ja vähäosaisille itselleen toiveen paremmasta tulevaisuudesta ja turvatummasta elämästä. Kun yleinen äänioikeus ei tuonut pikaista parannusta, sosialidemokraattisen aseettoman toiminnan rinnalle nousi pontevamman toiminnan kannattajia.

Vähässäkyrössä oli jo 1906-1907 työväenyhdistys ja Vähänkyrön ensimmäisessä kunnanvaltuustossa 1913 Merikaarrosta oli valtuutettuna seppä Juho Kiviranta. Kylään perustettiin Suomen Työläisliiton alainen Vähänkyrön Merikaarron Työväenyhdistys syksyllä 1917. Vuonna 1920 radikaalimmat erosivat sosialidemokraattisesta puolueesta, ja yhdistyksen toiminta laantui vuoteen 1927 mennessä, jolloin tehtiin lopettamispäätös. Lopuksi käräjillä 1932 yhdistys tuomittiin lakkautetuksi, kun hyväksyttävä lopetusilmoitus oli jäänyt tekemättä.

Ruotsin Suomessa ei ollut maaorjuutta, mutta talonpoikaisväestön asema vieraan vallan alla ei taloudellisesti ollut juuri kummempi sotaväenoton, sotarasitusten ja muiden yhteiskunnallisten ulostekojen ja työvelvoitteiden vuoksi. Usein sattui, että tiloja joutui veroautioiksi tai veloista Vaasan kauppiaiden haltuun. Laina kyllä otettiin naapurilta, jos naapurilta saatiin, mutta naapurit usein siirsivät velkakirjan edelleen jollekin kauppiaalle. Vielä tukalampi oli asema, jos ei ollut omaisuutta turvana.

Tilattomien asema ei silti automaattisesti ollut kurja. Moni itsellinen pystyi käsityöammatilla keräämään rahaa maatilan ostoon. Arkistojen perukirjoissa löytyy tietoja varakkaista itsellisistä. On myös esimerkkinä velkakirjoja, joilla itsellismies on lainannut talon isännälle huomattavan summan rahaa.
Talostaan luopuneet saivat usein osahintana syytingin, joka muodostui tuvanpaikasta, maatilkusta, kotitarvepuista y.m. Vastaava syytinki annettiin usein sisaruksille, kun yksi sisaruksista sai talon käyttöönsä. Talon jakamien oli luvanvaraista, sillä valtio halusi turvata talojen elinkelpoisuuden ja veronmaksukyvyn. Vuodesta 1740 oli sallittua luovuttaa maata torppariehdoilla sisaruksille, mutta myös työvoiman saamiseksi. Käytäntö yleistyi 1800-luvulla. Torpan vuokra-aika oli yleensä vuokraajien elinaika, myöhemmin 50 vuotta.

Kun taloissa oli torppareita työn tekoon, ei tilapäistöitä ollut muille kovin paljon tarjolla. Onneksi Vaasan kauppiaat tarvitsivat renkejä, perheissä tarvittiin palvelusväkeä ja mm. Merikaarrossa nimeä saanut Johan Enges hankki tuloa pilkkomalla Vaasassa puita kotien lämmitykseen. Erityisen heikossa asemassa olivat käsityöläisten, sotilaitten ja tilapäistöillä elävien lapset. Asumukset olivat pieniä ja hataria, ja nälkä usein vieraana. Maailmalle lähtiessä monelle "ei kotini ovi ees narahtanut."

Orpolasten ja vanhusten osa oli kova. Silloinen yhteiskunnan vastaus oli huutolaisuus. Talolliset ottivat näitä huollettavakseen sitä huokeammalla, mitä enemmän työtä katsoivat voivansa asianosaisella teettää. Tällainen kohtalo oli m.m. suutarinleski, pikkukoulunopettaja Liisa Tullenbergilla, joka kuoli kunnan holhokkina Saarensivun Vuorisella. Kunnallinen köyhäintalo tarjosi asunnon, ruoka oli kylältä kerjättävä.

Pikkupiiat olivat huutolaisten kanssa samassa asemassa, vaikka yksityisen sopimuksen nojalla. Noin v. 1910 annettiin erään merikaartolaisen käsityöläisen tytär 6-vuotiaana pikkupiiaksi sukulaistaloon Mullolaan. Tyttö on kertonut, että isäntäperheen pöydässä oli voita, muut söivät puuroa yhteisestä kupista kuivan leivän kera. Kerran vuodessa tyttö sai lähteä käymään kotona Merikaarrossa, metsän läpi yksin kulkien. Kerran metsätaipaleella tuli ukonilmakin, ja salama halkaisi ison kuusen aivan tytön lähellä.

Vaikka elinolot ja henkilökohtainen turvallisuus vaativat korjaamista, oli keisarivallan vastustaminen kansan enemmistöä yhdistävä tekijä. Saarenpäässä asui 1917-1919 helsinkiläinen aktivisti, puuseppä Kustaa Liukonen. Hän oli keisarivallan vastustaja ja toimi vuosisadan alussa aseellisissa ryhmissä armeijaa vastaan, ampui mukaan soluttautuneen armeijan urkkijan 1907, tuomittiin elinkaudeksi Kakolaan, mutta vapautui heti itsänäisyysjulistuksen jälkeen. Hän kertoi tunteneensa valtavaa vihaa sitä ylenpalttisen tuhlailevaa prameutta kohtaan, jolla Bobrikoff haudattiin, kun osa kansasta eli nälässä./Ere Kolu: Aktivisti.

Vähäkyröläisten suuressa adressissa keisarille 1899 oli merikaartolaisiksi tunnistettavissa talonpoikaisväkeä 44 henkeä, torppareita 10, itsellisiä ja käsityöläisiä 37 ja palkollisia 14. Näin ollen väestö oli vielä sangen yhtenäinen ja toimi nuorisoseuraliikkeessä yhteisesti kansallishengessä. Nuorisoseuran kertomus kaudelta 1917-1918 kertoo, että vastaperustettu työväenyhdistys oli saanut huomattavaa kannatusta seuran jäsenistössä, ja maatonta väestöä on myöhemminkin ollut seurassa mukana myös toimielimissä.

Kansa ja etenkin vähäväkiset odottivat kuitenkin myös olojen parannusta ja tulevaisuuden turvaa. Koettiin pettymyksiä, kun tuloksia syntyi aivan liian hitaasti. Tietenkin toiveet ja tavoitteet vaihtelivat henkilön ja tilanteen mukaan.

 

LIIKEHDINTÄÄ
Työväestön elinolosuhteiden parantamiseen ja sivistystason kohottamiseen pyrkivä työväenliikkeen alkuvaihe kulkee nimellä Wrightilainen sosialidemokratia, kuopiolaisen teollisuusmiehen mukaan. Tämä 1800-luvun lopun liike sai työnantajapuolella kannatusta ja ainakin Ilmajoella työväenyhdistyksen perustaminen ja työväentalon rakentaminen tapahtui vallasväen aloitteesta ja tuella. Samanlaista oikeudenmukaisuuden periaatetta ajettiin myös nuorisoseuraliikkeessä. 1900-luvun alussa sen paikallisena vaikutusvaltaisena jäsenenä ja muutaman vuoden esimiehenäkin oli torppari Mikko Vaali. Itse työväestöllä oli vain vähän osuutta tällä kaudella aikaansaatuihin parannuksiin.

Vuosisadan vaihteesta alkaen työväenliike aktivoitui ja suuria toiveita herättäneiden ensimmäisten yleiseen äänioikeuteen perustuvien "punainen viiva"-vaalien jälkeen turhautuminen johti vähitellen pontevampaan toimintaan sosialismin suuntaan. Mikko Vaali löysi paikkansa Suomalaisesta puolueesta, joka sekin ajoi yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, vaikka eri ohjelmalla. Vaali kulki jopa puhujana vaalitilaisuuksissa.

Mikko Vaali on säilyneessä puheen käsikirjoituksessaan pitänyt suurimpana vääryytenä sitä, että torppari ei voinut nauttia oman työnsä hedelmistä. Metsästä omaan käyttöön raivattu viljelysmaa oli aikanaan luovutettava taloon. Ihmisen olisi voitava omalla työllään parantaa elintasoaan ja tulevaisuuttaan. Vaali vieroksui sosialidemokratiaa, joka hänen käsityksensä mukaan ajoi toisenlaista oppia.

 

MERIKAARRON TYÖVÄENYHDISTYS
Vähässäkyrössä oli vaihtelevalla ponnella toiminut työväenyhdistys ainakin 1907 alkaen. Todennäköisesti Merikaarron aktiivisimpia oli sen toiminnassa mukana, mm. päättämässä 1917, että järjestyskaartin osastoa ei perusteta. Vuonna 1917 oli tultu siihen pisteeseen, että harkittiin oman yhdistyksen perustamista.

 

Suomen Työläisliiton mallisääntöjen mukaiset ensimmäiset säännöt eivät kelvanneet Sosiaalihallitukselle, joten 28.9.1919 pidetyssä kokouksessa laadittiin uudet säännöt. Mikko Hakola jätti ne viranomaisille 4.11.1919, ne on kirjattu Sosiaalihallituksessa saapuneiksi 10.11.1919 ja Sosiaalihallitus on ne hyväksynyt 26.11.1919.

 

OTTEITA HANNA SEPPÄLÄN 1976 NAUHOITETUISTA MUISTELUISTA

Kun me tulimme nuoruusikään, minä ja Väinö, me tulimme yhteiskunnalliseen herätykseen, sosialidemokratiaan. Toimittiin, aloitettiin yhdistys. Toiminta oli ajoittain vilkastakin. Jäsenet toimittivat lehteä, jonka nimi oli "AJATUSTEN TULKKI" Nimen antoi Roosa Kangasmäki. Kun sitten tuli se sota, niin kun oli se vakaumus että aseet pois, ei Väinö mennyt siihen kutsuntaan.

Huhu oli, että kun Saksan jääkärit tulee niin ammutaan. Väinökin oli ensin vangittuna Vähässäkyrössä, vietiin Karkkimalaan, lupautui sotaan ja armahdettiin, mutta sota loppui. Yksi vaasalainen siellä ammuttiin. Mikko ja Väinö pääsi kotia. Ensimmäisessä kutsunnassa itsenäisyyden aikana ei Suomessa omaa asevelvollisuuslakia vielä ollut, tehtiin Venäjän lain mukaan, että ainoan pojan ei tarvitse asepalvelukseen. Sillä Väinö pelastui.

Sosdem oppi tuli lehdistä. Kontrootunnilla, kun oli liika hämärä lukea ja tehdä työtä, mutta valoja ei vielä sytytetty, äiti meni naapuriin. lehdissä oli sodanvastaisia kirjoituksia. Siitä se alkoi, veli ja minä. Olen pitänyt (aatteeen). Ennen oli kerjäläiset, vaivaishoito, köyhäinhoito ja nyt on sosiaalilautakunta. Olin kunnalliskodon johtokunnassa 50-luvulla. Yksi puuttui rikkaalta nuorukaiselta,(sama puuttuu monelta nykyäänkin).

1939 tuli kansaneläkelaki. Vaasan Jaakko vastusti, "kumoon kuin kieltolaki." Kuinka nyt elettäisiin. Hissun kissun on menty eteenpäin. Olin sosiaalilautakunnassa 5-6 vuotta jäsenenä, sitten terveyslautakunnassa. Väinö oli ajallaan siinä puheenjohtajana.

Sosialidemokraattinen toiminta tuli siinä 1916 -1917. Toimittiin yhdessä. sitten tuli riidat, kun kommunistit alkoivat hajoittaa. Niitäkin oli paljon. Kommunistit yrittivät hallita diktatuurin avulla, olisi ollut harvainvalta. Yksi luokka pitää valtaa. Minä olen uskonnollinen, olen yhdistänyt molemmat, sekä uskonnon että sosialidemokratian, yhdistävänä tekijänä on rauhan teko.

V 1960 tuli laki: Yksinäinen 60 täyttänyt saa vanhuudentukea. Olen kiitollinen, että minulla työtä riitti. Rahana otin palkan. Jotkut sanoivat, että teen halvalla, olen tottunut vähään. Kehitysmaiden käännynnäiset luulevat, kuinka hurskaita täällä ollaan. En yritä muita käännyttää. Vaivaanen on ihminen, joka ei osaa varainsa jäläkhin elää.

Merikaarron yhdistyksen perustavassa kokouksessa alustuksen pitänyt piirisihteeri Iisak Penttala oli Amerikassa tutustunut aatteeseen suorittamalla Duluthissa työväenopiston 1911-12. Suomessa hän kävi sos. dem puolueopiston 19134. Hän oli Amerikassa tutustunut useisiin merikaartolaisiin. Näitä liittyi yhdistykseen ja valittiin toimielimiin. Merikaarron Työväenyhdistykseen tuli myös runsaasti paikallisen nuorisoseuran jäseniä. NS:n vuosikertomus 1917-1918 kertoo, että joku TY:n puuhamies oli tullut Nuorisoseuran vuosikokoukseen "seuraa sieppaamaan". Puuhamiehen nimeä ei mainita, Voisi arvella, että aktivisti Kustaa Liukonen olisi ollut tuo henkilö. Hänen tiedetään liittyneen Järvenkylän Nuorisoseuraan, mutta oli kirjattu saapuneeksi paikkakunnalle 8.10.1917. Nuorisoseuran vuosikokous, syyskauden alkukokous, oli ilmeisesti jo pidetty.

Työväenyhdistyksen toiminta oli aluksi yhtenäistä, vaikka mielipide-erojakin lienee ollut. Kansalaissodan jälkeen yhdistys hajosi osan jäsenistöstä liityttyä kommunisteihin. Merikaarto ei kuitenkaan yhdistyksenä eronnut Sos Dem. puolueesta Vaasan kokouksessa.

Mistä Hanna Seppälän mainitsema "Aseet pois"-oppi on työväenliikkeeseen tullut ja minkä aseman se on saanut, ei ole selvinnyt. Mielialat kuitenkin kiristyivät viimeisinä keisarivallanvuosina. Kansallisatteen pohjalta ryhdyttiin "Valkoisella" puolella aseelliseen varustautumiseen. Vähässäkyrössä tähän osallistui myös torppareita ja itsellisiä. Sitten koettiin uhkaksi myös työväestö, jonka nähtiin liittyvän maassa olevaan venäläisarmeijaan.

Vastatoimena Sos.Dem puoluetoimikunta vuonna 1917 suositti jäsenjärjestöille järjestyskaartin osaston perustamista turvaksi valkoista uhkaa vastaan. Saarenpäässä asunut ja Vähänkyrön työväenyhdistyksen toimintaan 1917-1919 osallistunut Kustaa Liukonen kertoo Ere Kolun nimellä julkaistussa kirjassa AKTIVISTI, että he päättivät olla perustamatta paikkakunnalle punakaartia ja lähettivät puolueelle perustelut.

Ainakin jälkikäteen Liukonen piti päätöstä hyvänä. Omana erehdyksenään hän kuitenkin piti työväenyhdistykseen liittymistä. Kun häntä myöhemmin pyydettiin mukaan suojeluskuntaan, hän kertoo vastanneensa: "Me päätimme olla perustamatta punakaarteja, älkää tekään perustako palokuntianne." Merikaarron osalta ei asiasta ole tullut esiin asiakirjatietoa, yhdistyshän oli vasta perustamisvaiheessa. Mahdollisesti Kolun kertomassa tapauksessa olikin tarkoitus perustaa koko pitäjän käsittävä järjestyskaartin osasto.

ASEENKALINAA
Valkoisten "palokunnat" aloittivat tahtimarssiharjoittelulla, jota johtamaan jopa Liukosta pyydettiin. Sitten alkoivat aseenkäyttöharjoitukset. Liukonen kertoo, että kerran Vöyrille mennessä hänet pysäytti aseellinen miesketju, joka oli levittäytynyt Haarajoella maantien poikki. Kulku oli kielletty koko harjoituksen ajan. Samoin tultiin yöllä ammuskelemaan työväestön kotien lähelle. Miten niitä "kunnialaukauksia" ammuttiin joka yö? ihmetteli Liukonen. /Ere Kolu: Aktivisti.
Tammikuussa 1918 oli Merikaarron suojeluskuntalaisia mukana Vaasan venäläisen sotaväen aseistariisunnassa. Sieltä palattua mentiin Vähänkyrön kirkolle, jossa sinne sijoitettu sotaväenosasto lyhyen piirityksen jälkeen antautui. Sitten tilanne kääntyi kansalaissodaksi. Merikaartolaisia ei kuitenkaan tiedetä olleen taistelemassa punaisten joukoissa.

Muistelmia vapaussodan ajalta
Valde Vallin on Kiviniemen Nuorisoseuran arkistoon kirjoittanut muistelman joulusta 1917, jolloin hän oli pikkupoika. Tarinaan tulee suhtautua hyvin kriittisesti, sillä isä ei useinkaan kerro lapsille suoraa totuutta varsinkaan lähtiessään ulos joulupukkia odotettaessa, ja lapsen käsityskyvyllä on rajansa. Huomattava on kuitenkin, että isä Rikhard Wallin esiintyy Amerikassa samassa valokuvassa Iisak Penttalan kanssa.

                                    Kuka on kuka Amerikassa?
                                    Kuvassa on Iisak Penttala ja Richard Wallin tovereineen.

 

Näin Valte kirjoitti:

Olin vielä nuori, kun Jouluaattoiltana odotimme joulupukin tuloa ja toivoimme saavamme paljon lahjoja. Vanhempi veljeni veti minua joulukuusen luo katsomaan kynttilöitä ja namusia, joita riippui sen oksissa. Meillä oli nyt niin hauskaa että otimme käsi käteen ja pyörimme siinä kuusen ympärillä laulaen. Samassa avautui ovi, ja sisälle astui roteva mies ja kysyi Isää, hän ei ollut sisällä, mutta hetkistä myöhemmin tuli hän sisälle, jolloin tuo meille vieras mies puhui jotain meille käsittämättömiä sanoja, joihin isä vastasi, hyvä minä tulen kohta.

Kysyin häneltä mihin te meette. Vastaukseksi saimme, kylään vain, tulen pian takaisin. Jäimme heidän mentyä verrattain hyvälle tuulelle, havahduimme vasta sitte, kun alkoi kuulua kovaa ammuntaa. Samassa tuli kuula ikkunan yläpuolelta sisään mennen läpi vastakkaisen seinän. Ammuntaa kesti sivu puolen yön, jolloin se taukosi. Isäkin tuli kotiin, utelimme häneltä missä te olette ollu. Hän ei tehnyt mitään selkoa, vaan kehoitti menemään nukkumaan. (Kuulan reikä on ollut seinässä jälkipolvien nähtävänä.)

Menimme maata, mutta unta ei tahtonu tulla, sillä ajatukset kiertelivät pukista ja ampumisesta. Emme ehtineet vielä nukkua, kun ovea ryskytettiin ja miesääniä kuului ulkoa. Isä meni avaamaan ovea ja tiedusteli, ketä siellä on. Ne olivat ryssän sotilaita, joita oli lähetetty suojeluskuntalaisia kurittamaan. He toivat isän sisälle ja vartioivat häntä. Sitte ne tarkastivat joka paikan. Kun ne olivat kattelleet joka paikan, lähtivät ne pois pahempaa tekemättä jättäen meidät kaikki rauhaan.

Sitte seuraavana päivänä lähdettiin pakoon, koko kylän naiset ja lapset lähtivät kylästä kauas jonnekkin metsäkylään. Siellä olimme monta viikkoa. Olimme sotaa paossa, jonka muistot ei mielestäni häivy, kun jouduin näkemään omin silmin sen alkusoiton.
Nuorisoseuramerkkiä varten kirj. Valde Vallin.

KAHINAN JÄLKEEN
Itsenäisen Suomen ensimmäisiä toimia 1918 oli säätää vuokra-alueiden lunastusoikeus eli torpparivapautus. Se oli monelle helpotus, mutta kääntyi Merikaarrossakin joitakin vastaan, kun maanomistaja vaati lunastamaan tai lähtemään. Kaikki eivät juuri silloin olleet lunastuskykyisiä ja joutuivat katkerasti jättämään kotinsa. Vastakkainasettelu ei tälläkään toimenpiteellä sanottavasti lientynyt.

Kansalaissodan kovien kokemusten jälkeen Sosialidemokraattinen puolue siirtyi parlamenttaariselle toimintalinjalle. Monen mieltä kuitenkin kirveli ja toivottiin pontevampaa edistystä. Sitten perustettiin Moskovassa Suomen Kommunistinen puolue. Suuri osa työväestöä samaistui siihen ja huhtikuussa 1920 Vaasassa pidetty Sosialidemokraattien piiritoimikunnan kokous päätti äänin 13 - 7 erota sosialidemokraattisesta puolueesta. Jäljellejääneet, Merikaarron Työväenyhdistys mukana, esitti vastalauseen, poistui kokouksesta ja perusti väliaikaisen (sosialidemokraattisen) puoluetoimikunnan.
Työväen järjestötoiminta oli vaikeata. Kommunismi oli maassa erityisenä silmätikkuna ja aatteen oraita etsittiin kaikkialta, missä työväenluokka oli liikkeellä. Kansalaissodan jälkeen valkoisella puolella näkyi uhoa, että sosialismi ei pitkään aikaan nouse, mutta valtiollisissa vaaleissa sosialidemokraateilla oli useita yllättänyt menestys.

Merikaarron Työväenyhdistyksen toiminta hiipui vuoteen 1927 mennessä osan jäsenistöstä hylättyä sen. Mainittuna vuonna tehtiin päätös yhdistyksen lakkauttamisesta. Rekisteriviranomainen kuitenkin palautti asiakirjat täydennystä varten, mutta valitettavasti asia jäi hoitamatta.

 1930- LUVUSTA
1930-luvun vallitseva henki oli Neuvostoliiton ja siihen liittyen kommunismin pelko. Tämän aatteen katsottiin ajavan maan ja kansan neuvostoperheeseen. Pelon aiheellisuuden todisteena on mm kirja "Puna-armeijan marssiopas Suomeen". Se oli talvisodassa hyökkääjän päälliköiden käytössä. Perusteellisen työn olivat vakoojat tehneet infrastruktuurin selvittämisessä.

Mäntsälän kapinaan oli Merikaarrostakin innokkaita lähtijöitä, mutta kaikki suojeluskuntalaisetkaan eivät lähteneet, kun lähtökäskyn ei voitu osoittaa tulleen eversti Laurilalta. Useimmille työväenyhdistyksille tuli lakkautusmääräys. Niinpä myös Merikaarron Työväenyhdistys lakkautettiin Vähänkyrön syyskäräjillä 30.11.1932. Sittemmin syytettiin Juho Kivirantaa ja Nestori Kangasmäkeä ja heille vaadittiin rangaistusta siksi, etteivät olleet tehneet lainmukaista ilmoitusta toiminnan lopettamisesta. Rangaistusta ei kuitenkaan langetettu.

Kuulusteluissa, joissa eri henkilöiltä tiedusteltiin, missä yhdistyksen kokousten pöytäkirjat ja tilikirjat ovat, ei kuulusteltavista kukaan sanonut tietävänsä mainittujen asiakirjojen säilytyspaikkaa. Hanna Seppälän hallusta oli tavattu yhdistyksen vanhempi arkisto noin vuoteen 1927 saakka hänen asunnollaan pidetyn kuulustelun yhteydessä.

Seppä Juho Kiviranta oli kuulusteluissa kertonut olleensa yhdistyksen sihteeri sen lopettamisen aikoihin ja että Nestori Kangasmäki ehkä oli ollut puheenjohtajana. Tarkastuksessa asunnon ullakolta ullakkokamarin piirongin alilaatikosta löytyivät yhdistyksen pöytäkirjat eri vuosilta vuoteen 1927 saakka. Ne olivat huolellisesti paperiin käärittyinä laatikon pohjalla, alimmaisina muiden tavarain alla. Yhdistyksen pöytäkirjat takavarikoitiin, kuten myös Mikko Hakolan hallusta tavattu "Tili- ja Kassakirja".

Etsinnöissä takavarikoituja asiakirjoja ei ainakaan vielä ole mistään löytynyt. Jäljet loppuvat siihen, että Vähänkyrön piirin nimismies on lähettänyt ne "jonnekin", eli ne oli toimitettu edelleen. Määränpää ei ole virallisesti tiedossa. Paperit oli lähetetty 11.10.1933. Mutta minne? Saattaa olla, että ne on hävitetty, sillä yhdistyshän virallisesti lakkautettiin muka kommunistisena.

Syytteet olivat mielivaltaisia ja oli ehkä "oikeuden" maineen säilymisen kannalta parempi, että paperit katosivat. Pöytäkirjoista oli "tikulla kaivaen" löydetty kommunistista toimintaa. Olipa yhdistyksen hallussa jopa kielletty kirja nimeltä Kommunismin Aapinen. Etsivän Keskuspoliisin Vaasan Osasto lausui Merikaarron työväenyhdistyksestä: "... k.o. yhdistyksen suojissa ja nimissä on saatu hankituksi tunnetusti valkoiselle paikkakunnalle kommunismin aatteellisia ymmärtäjiä".

Vasta sotien jälkeen saattoi työväki uudelleen järjestäytyä. Vähänkyrön Sosialidemokraattinen Työväenyhdistys perustettiin 10.4.1945. Sen riveissä toimi monia merikaartolaisia. Välillä tuli erimielisyyksiäkin ja lamavaiheen jälkeen aloitettiin 1970 uudelleen nimellä Vähänkyrön sosialidemokraatit.

Hanna Seppälä vuodesta 1918: "Olihan se kriitillistä aikaa, hyi kauhiaa."

Alueemme varhaisimmista kauppiaista

Pekka Mäenpää
Merikaaron historiapiiri 17.4.2007

 

Kaupankäynti maaseudulla vapautuu

Kaupankäynti vapautui maaseudulla vuonna 1859. Valtiovalta oli kieltänyt kaiken maaseudulla harjoitetun kauppatoiminnan 1600-luvun alussa ja kauppapuoteja oli vain kaupungeissa. Ennen kieltoa nykyisen Vähänkyrön alueella näyttää olleen 1500-luvulla useitakin ympäri maatakin liikkuneita maakauppiaita, joista mainittakoon mm. hiiripeltolaiset Matti Pietarinpoika Frusti ja Erkki Antinpoika Tapio.

Myös aikaisemmin liikkuneiden, lähinnä Saksasta tulleiden hansakauppiaiden jälkiä on huomattavisssa kyrönmaalaisessa nimistössä. Maalaispitäjissä tehtiin laitonta kauppaa jo ennen maakaupan vapauttamista ja vaihtokauppaa on harjoittettu kautta aikojen. Laki salli maalaisten ostaa toisiltaan tuotteita "tarpeisiinsa" ja tätä lupaa sovellettiinkin sitten melko laajasti Usein maaseudulla ryhdyttiin kaupantekoon joko salakaupan innoittamina tai todellisesta tarpeesta.

 

Kulkukauppiaat

Kulkukauppakin oli laitonta, mutta kansalla oli tapana suojella myyntimiehiä ja viranomaisetkin saattoivat joskus katsoa sitä sormiensa läpi. Pohjanmaalla liikkui paikallisten kaupustelijoiden lisäksi etenkin venäläisiä ja karjalaisia kauppiaita, joita nimitettiin mm."laukku-ryssiksi ja "reppureiksi". Legendan mukaan Merikaarrossa Kukon taloon olisi jäänyt viimeksi mainittuun ryhmään kuuluva kauppias vävyksi. Tavarat olivat usein rihkamaa, mutta kulkukauppiailta löytyi myös käyttötavaraa, kuten huiveja, saippuaa ja etenkin suolaa. Kauppa tehtiin osaksi rahalla, osaksi vaihtamalla.

Maa-eli kyläkaupat

Maaseudulla pidettyjä kauppoja kutsuttiin maakaupoiksi, ne olivat usein pieniä ja saattoivat sijaita esim. olemattoman kokoisissa aitoissa tai perä- ja porstuakamareissa. Niissä sai myydä maatalous- ja käsityötuotteita. Kaupan valikoimasta löytyi mm. suolaa, sokeria ja kahvia. Tuohon aikaan lähes kaikki muu tehtiin kotona. Näissä kyläkaupoissa ei perimätiedon mukaan ollut mitään säännöllisiä aukioloaikoja, vaan kauppaa tehtiin siihen aikaan, kun asiakkaita sattui olemaan. Kaupan perustamiseen tarvittiin kuvernöörin lupa, ja kauppias ei saanut itse tuottaa tavaroita ulkomailta.

Vähänkyrön pitäjän ensimmäinen kauppa

Ensimmäisen virallisen kauppapuodin Vähäänkyröön perusti Hermanni Seppälä, kirkonkylän eli Savilahden Seppälän taloon. Senaatti oli hylännyt toimiluvan aiemmin vedoten Vaasan eli virallisesti silloisen Nikolainkaupungin läheisyyteen. Vähäkyröläiset kuitenkin valittivat päätöksestä ja pitkällisen vääännön jälkeen lupa saatiinkin 14. joulukuuta 1863. Vertauksen vuoksi, tarpeeksi kaukana kaupungista asuneet isokyröläiset olivat saaneet edellisenä vuonna pitäjäänsä neljä kauppaa.

Laillisesti vähäkyröläistenkin oli pitänyt tähän saakka tehdä kauppansa kaupungissa tai markkinoilla.Kauppamatkat suuntautuivat Vaasaan, jonne vietiin esim. viljaa sekä käsitöitä.ja kaupungista tuotiin mm. tekstiilejä, suolaa ja kahvia.

Kauppiaaksi pääsyä helpotetaan

Maakauppaa vapauttivat tuntuvasti vuoden 1868 elinkeinolaki, jolla kumottiin kaupunki- ja maakauppiaan välinen ero sekä luvan saantia helpotettiin. Lupahakemuksen johdosta kuvernöörin oli pyydettävä lausunto asianomaiselta kunnanhallitukselta, ennen kuin hän teki päätöksensä. Kauppaluvan saanti nopeutui paljon, kun anomukseen ei enää tarvittu senaatin vahvistusta. Merikaarrossa on saattanut olla tuolloin ns. kamarikauppoja, jolloin kauppias harjoitti liiketoimintaa esimerkiksi talon eteisessä tai yläkerrassa, ilman avonaista myymälää ja oli vapaa valtiolle maksettavasta verosta. Kamarikauppa olikin kauan pahempi kilpailija avoimelle maakaupalle kuin kulkukauppa.

 

Merikaarron kylän ensimmäinen kauppa

Korholman kihlakunnan vuoden 1875 maakauppiasluettelon mukaan Merikaartoon saatiin lupa ensimmäiseen viralliseen kauppaan 13. maaliskuuta 1875. Tuolloin hyyriäläinen torppari Tuomas Laurell vanhempi perusti puotinsa Mäenpään talon maalle, todennäköisimmin Sausolannurkalle.

Laurell oli saanut Vähänkyrön kuntakokouksen hyväksynnän puodin pitoon saman vuoden helmikuussa. Mahdollisesti tämä oli kuitenkin osa Laurellin samannimisen pojan liiketoimintaa, sillä mm. Suomen maakaupan historia -teoksen mukaan Tuomas Laurell nuorempi piti kauppaa jo tuolloin Ojaniemen kylässä. Hän oli kuitenkin alaikäinen ja monissa asiakirjoissa esiintyykin Ojaniemen puotia koskien, luvan saajana vanhemman Laurellin nimi. Nuorempi Laurell oli vaasalaisen kauppiaan entinen puotipoika. Kaupunkiporvarien oppipoikia löytyi tuon ajan maakauppiaista useitakin.Yleensä nämä hankkivat ainakin aluksi tavaran entisiltä isänniltään.

Vähänkyrön rippikirjoissa molemmat Laurellit mainitaan maakauppiaina, mutta kumpaakaan ei ole merkitty kirjoille Merikaartoon. Todennäköisintä onkin, että kauppaa hoiti apulainen. Nuorempi Laurell otti tosin vaimon merikaartolaisesta talollisentytär Anna Trastista. Viimeisin merkintä kaupasta Mäenpään maalla löytyy kruununvoudin asiakirjoista vuodelta 1880.

Vaasan lääninhallituksen ja Vaasan lääninkonttorin arkistosta puuttuu maakauppiasuetteloita vuosilta 1880-1881, mutta Korsholman kihlakunnan vuoden 1882 maakauppialuettelon mukaan Tuomas Laurell vanhemmalla oli liiketoimintaa Merikaarrossa Kukon talon maalla. Myymälänhoitajana näyttää toimineen Tuomas Kaija, vanhemman Laurellin vävy, joka kirkonkirjojen mukaan tuli perheineen Hyyriästä Merikaartoon vuonna 1882. Vähänkyrön taksoituslautakunnan saman vuoden veröäyriluettelossakin Kaija mainitaan "kauppamieheksi".

Nuoremman Laurellin yritystoiminta laajeni usempiin kyliin, vähitellen tukkuliikkeeksi ja vuonna 1888 nuorempi Laurell siirtyi Vaasaan, Tuomas Kaijan jatkaessa Vähässäkyrössä. Tuomas Laurell nuoremmasta tuli myöhemmin valtakunnallisesti merkittävä, ulkomaankauppaakin harjoittanut liikemies.

Merikaartoon saadaan muitakin kauppiaita

Wirtasen kauppa
Merikaartoon saatiin toinen kauppa, kun itsellisvaimo Liisa Simunantytär Barkari sai luvan perustaa kauppansa Skarran talon maalle 29. maaliskuuta 1879. Vain kahta päivää myöhemmin julkaistiin uusi elinkeinolaki, jonka mukaan maakauppiaaksi pyrkivältä ei vaadittu enää edes lasku-, luku-ja kirjoitustaitoa. Liiketoiminta aloitettiin 12. huhtikuuta 1879, todennäköisimmin Holttilassa. Kruununvoudin arkistosta selviää, että 22. joulukuuta 1880 Liisa sai luvan jatkaa kaupanpitoa. Perheen nimi vaihdettiin kuitenkin pian Wirtaseksi ja erikoista onkin se, että kauppatoimintaa jatkettiin aviomies Gabriel Wirtasen (alk. Näsman Koivulahdesta) saman vuoden viimeisenä päivänä hyväksytyllä luvalla. Vaasan lääninhallituksen lääninkanslian kuin lääninkonttorin arkistosta puuttuu luetteloita vuosilta 1880-1881. Edellä mainituista listoista olisi saattanut löytyä lakihelpotuksen innostamia merikaartolaiskauppiaita. Wirtasen nimi löytyy kuitenkin maakauppiasluettelosta vuonna 1882. Hän laajensi liiketoimintaansa seuraavana vuonna, perustamalla toisen puodin Mustasaaren puolelle, Voitilan kylän Paron talon maalle. Gabriel Wirtanen kuoli kuitenkin jo vuonna 1884 ja leskeksi jäänyt Liisa lähti pian Amerikkaan jättäen lapset Merikaartoon.

Ritarin kauppa
Merikaartolainen kauppayrittäjä oli aikoinaan myös kräätärinä eli räätälinä toiminut Juha Ritari. Joulukuussa vuonna 1881 hän ilmoitti kruununvoudille lopettavansa ompelutyöt ja sai luvan hakemansa kaupan perustamiseen. Asiakirjojen mukaan Ritari aloittikin kaupanpidon vuoden 1882 alusta Vaalin talon maalla. Juhan vaimo, Maria Ritari (alk. Trasti) ja kylässä kauppatoimintaa yrittänyt Liisa Wirtanen olivat sisaruksia. Monet kauppiaat harjoittivat kaupanpidon lisäksi myös jotakin muuta elinkeinoa. Mahdollisesti Ritarikin jatkoi "entistä" ammattiaan, sillä ainakin kirkonkirjoissa räätäli-titteli seuraa miestä. Juha Ritari lähti ajan tyylin mukaan Amerikkaan vuonnna 1887, muun perheen seuratessa viisi vuotta myöhemmin.

Tuntuu luontevalta, että Ritarit olisivat asuneet Kujanperässä, Kotkannevantien varressa. Heidän muutettuaan rapakon taakse, räätälin lanko Mikko Trasti perheineen kirjattiin kirkonkirjoissa Ritarien "paikalle", Vaalin sivulle. Mikko Trasti asui vielä vuosisadan vaihteessa edellä mainitussa osassa Merikaartoa ja ennen uusjakoa se oli Vaalin talon maata. Tätä ennen perhe oli pitkään kirjattuna kylän loppuun, eli liittymättä mihinkään kantataloon. Trastien jälkeen talossa asui myöhemmin Lehtisen perhe, joka oli em. Mikko Trastin jälkeläisiä. Tämä Peltolaksikin kutsuttu talo purettiin Lehtisten aikana ja paikalle (Kotkannevantie 43) rakennettiin toinen.

Kotkannevantie 43: n paikalla ollut Peltolaksi kutsuttu talo. Tällä paikalla räätäli Juha Ritari todennäköisesti piti kauppaansa, ennen Atlantin taakse lähtöään. 1900-luvun alussa talossa asui Mikko Trasti perheineen ja viimeisimpinä Seth Lehtisen perhe.

 

"Karralan" maakauppiaat, Juha ja "Kaallee"
Myös jotkut tilalliset ryhtyivät kauppa-alalle. Tästä esimerkkinä tuohon aikaan harvinaisen kansakoulutaustan omannut Juha Skarra, joka aloitti kauppansa vuonna 1886. Hänen kauppansa sijaitsi Holttilassa silloisella Skarran tilalla, mutta puodin tarkasta paikasta ei ole tietoa. Juhan isännöimä talo sijaitsi Annalan tilan vieressä, nyk. Merikaarrontietä sivuavan kevyen liikenteenväylän ja Rantatien, Vaasanpuoleisessa kulmassa olevalla maalla. Lääninkonttorin maakauppiasluettelot vuosilta 1889-93 puuttuvat, mutta samalta ajalta olevissa pitäjän veroäyriluetteloissa Juha mainitaan kauppiaaksi ja vuosien 1894-97 maakauppiaslistoilta löytyy taas Juha Skarran nimi. Sukunimen kirjoitusasu vähitellen muuttui vähitellen Skarrasta Karraksi.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että myöhemmin 1930-luvulla myös Juhan poika, Toivo Karra toimi kauppiaana Holttilassa. Juha Karran liiketoiminta on kuitenkin Kaupparekisteri-tietojen mukaan merkitty lakanneeksi 21. tammikuuta 1898.

Samana päivänä on Kaupparekisteriin merkitty Juhan veljen, talollisen Kaarlo Karran toiminimi. Hänen kauppansa sijaitsi vastapäätä Juha Karran taloa, välissä oli vain kapea maantie. Paria viikkoa liiketoiminnan alkamisesta, 2. helmikuuta 1898 "Karra-Kaallee" sai Vähänkyrön kuntakokoukselta luvan myydä vähemmän myrkyllisiä aineita. Tästä voi päätellä tuotevalikoimasta löytyneen myös maaleja, sillä useat maalivärit laskettiin mainitun luvan piiriin

1900-luvun alussa Kaarlo muutti sukunimensä Karrasta Kaarroksi. Hänen pojanpoikansa Aulis Kaarron saaman perimätiedon mukaan paappa oli kyllästynyt nimestä johtuneisiin sekaannuksiin. Keskusliikkeiden lähettämät laskut olivat menneet usein Saarenpäässä olleeseen Karran taloon.

Juha-veljensä tapaan myös Kaarlo oli käynyt Savilahden kansakoulua. Hänen kerrotaan olleen hyvin uudistusmielinen mies. Hänen pojanpoikansa mukaan, paapalla oli ollut kylän ensimmäinen polkupyörä ja ensimmäinen pyörivä äes. Kerrotaankin että Kaarlon pyöräillessä kirkonkylään olivat torkkolan kyläläiset sanoneet: - Jaha Karra-Kaallee menöö siälä polokupyörällä.. ja äes peräs!

Kaarlon kauppaa pidettiin hänen punaisen talonsa Vaasan puoleisessa päässä. Kaupan pitäminen hiipui hänen sairastuttuaan vakavasti ja hän kuoli vuonna 1914. Veroäyriluetteloissa hänet mainitaan kauppiaaksi vielä viittä vuotta aiemmin.

Myöhemmin Kaarlon pojat jakoivat talon. Tuolloin kahdesta veljeksestä nuorempi jäi Holttilaan ja vanhempi siirsi entisen kauppaosan mukanaan rakentaessaan Vähällejoelle 1929. Vanha kauppaosa on Vähäjoelle rakennetun talon länsipääty (2007). Merikaarron uusjaon yhteydessä vanha Kaarto purettiin ja Kaallen pojista nuorempi rakensi uuden talon Leivannille. Kaupan vanhaa kivijalkaa oli nähtävisssä vielä myöhemminkin, mutta myöhemmin 1980-luvulla se jäi uuden maantien alle.

Kuvassa kylänraittia Holttilasta 1920-luvulta. Vasemmalla näkyy aavistuksen Merikaarron Korvenmäkeen siirretyn Karran talon päätyä ja räystästä. Samalla puolella tietä ovat vähätupa sekä Juha Karrankin omistukseen kuulunut vaalea kaksikerroksinen talo. Jälkimmäisessä rakennuksessaa harjoitti liiketoimintaansa Juhan pojan, Toivo Karran lisäksi useampikin kauppias. Oikealla puolella kapeaa maantietä ovat ensin "Karralan" aitat sekä Kaarron punainen talo, jossa "Karra-Kaallee" piti kauppapuotiaan. Puuston takaa näkyy vähän Rantatie 1:ssä sijaitsevan Annalan päärakennuksen kattoa ja savupiippua.

Tuomas Kaijan kauppa
Tuomas Laurell vanhemman vävy Tuomas Kaija sai toimilupansa 2. tammikuuta vuonna 1888. Ilmeisesti hän jatkoi vanhemman Laurellin pitämällä kauppapaikalla. Perimätiedon mukaan Tuomas Kaijan asunto ja kauppa sijaitsi riippusillan eteläpäässä: Tiurantie 2 vieressä, Merikaarrontie 738 ja maantien välissä. Saarensivulla syntynyt Kaija näyttäisi jatkaneen muutenkin Laurellien liiketoimintaa, sillä asiakirjat osoittavat hänellä olleen kauppatoimintaa muuallakin Vähässäkyrössä. Jotain kauppias Kaijan varallisuudesta kertoo sekin, että hänellä oli varaa
kouluttaa lapsiaan ja pestata piikoja.

Elvi Marttila kertoi myös mummansa Susanna Koskelan olleen talossa "pikkupiikana". Kaijan vaimo oli ollut tarkka ikkunan pesusta, sisäpuolelta pestäessä nurkat oli pitänyt pyyhkiä ja "kravata". -Vööriläästen paskoja ei saa olla nurkiis, oli kauppiaan vaimo sanonut.

Omalla nimellään Kaija piti Merikaarrossa kauppaa 19 vuotta. Vähänkyrön rippikirjojen mukaan Tuomas Kaija perheineen muutti Isoonkyröön joulukuussa vuonna 1907. Myöhemmmin entisessä Kaijan talossa asui seppänäkin toiminut Jaakko Hildén ja viimeisinä asukkaina oli Reijo Seppälä perheineen. Kyseinen rakennus purettiin 1980-luvun alussa.

Merikaarrossa pitkään toiminut kauppias Tuomas Kaija asui ja piti kauppaansa kuvan vaaleassa talossa. Keskellä oleva korkea asuinrakennus eli Tiurantie 2, muistetaan parhaiten vaatturi Väinö Seppälän talona. Perimätiedon mukaan sielläkin pidettiin kauppapuotia 1920-luvulla Tuomas Wiitasen sekä Tuomas Kaiströmin toimesta.

 

Kauppayhtiöstä osuuskauppatoiminnan alkuvuosiin

Saarensivun kylään oli perustettu vuonna 1889 Wähänkyrön kauppakeyhtiö, joka sai luvan pitää Merikaarrossakin sivumyymälää 21. maaliskuuta 1892. Perustamisasiakirjassa yritys oli virallisesti Wähänkyrön Kauppa Osakeyhtiö. Toiminimestään huolimatta kyseessä ei ollut kuitenkaan kunnallinen yritys. Merikaarrossa tämä "yhtiönkaupaksi ja -puoriksikin" kutsuttu liike sijaitsi pohjoispuolella jokea, Törvin talon maalla. Ensimmäisenä myymälänhoitajana toimi Torkkolasta vaimoineen tullut Jaakko Esanpoika Posti. Jaakolla oli merikaartolaiset juuret, sillä hänen syntyessä tämän vanhemmat olivat olleet isäntäparina Parkkarissa. Vuosisadan vaihteessa uusien uusien sukunimien ottaminen oli yleistä, ja myöhemmin 1900-luvulla kaupanhoitaja tunnettiinkin Jaakko Wainiona Kauppayhtiötä seurasi myöhemmin 1907 perustettu Wähänkyrön Pyrintö Osuuskauppa r.1. Ojaniemelle oli jo edellisenä vuonna perustettu Wähänkyrön Osuukauppa r.1. Paikkakunnalla toimikin pitkään kaksi osuuskauppaliikettä, joilla oli jakelupaikkoja sekä sivumyymälöitä pitäjän eri kylissä.

Jaakko Setulan tekemästä Wähänkyrön Osuukauppa r.l.: n toimintakertomuksesta selviää, että vuonna 1909 perustettiin edellämainitun kaupan jakelupiste myös Merikaartoon. Tarkasta paikasta ei Setulan kirjoituksessa ole mainintaa, mutta jakelupaikka lakkautettiin kannattamattomana alhaisten myyntilukujen takia vuonna 1920.

Turun Yliopiston puitteissa tehdyissä murrenauhoituksissa merikaartolainen räätäli Hanna Seppälä kertoi kotimökissään toimineesta jakelupisteestä..
-Se oli sellaanen niinku jakelu. Siihen aikhan puhuthin, jotta kun oli osuuskauppa, niin sitä panthin niinku pussikauppa. Vishin pussikauppa silloon sanothin. Hienompi tämä jakelun nimi ny sitte.
Hanna arveli jakelutoimintaa olleen kymmenen vuoden ajan tuvan nurkassa. Hän kertoi miten kauppatavarat tuotiin hevosella kirkonkylän suunnassa olleesta kaupasta.
-Osuuskaupasta tuothi..
-Silloonku me oomma koulua käyny, niin s´oon ollu, muisteli Hanna.

Entisessä Seppälän mökissä eli Grimsintie 11:ssä ollut "pussikauppa" sopisi vuosia verrattaessa Wähänkyrön Osuuskauppa r.1:n jakelupaikaksi. Hanna Seppälä oli syntynyt vuonna 1900 ja osuuskaupan jakelupaikan perustamisen aikaan, hän oli 9-vuotias koululainen. Uskomattomankin nopeasta puheestaan muistettu Hanna mainitsee jakelupaikasta kertoessaan pikaisesti , miten "osuuskaupasta tuothin" ja hänen arvionsa jakelupaikan toiminta-ajastakin heittää vain vuodella.

Varmaa on ainakin, että nämä paikkakunnalla toimineet kaksi osuuskauppaa yhdistyivät vuonna 1922 ja yrityksen nimeksi "jäi" tuolloin Wähänkyrön Pyrintö Osuuskauppa r.1.

Wähäkyrön kauppaosakeyhtiö

Saarensivulle oli perustettu vuonna 1889 Wähänkyrön kauppayhtiö, joka sai luvan pitää Merikaarrossakin sivumyymälää 21. maaliskuuta 1892. Virallisesti liikkeen nimi oli Wähänkyrön Kauppa Osakeyhtiö, mutta se ei toiminimestään huolimatta ollut kunnallinen yritys. Merikaarron liike sijaitsi Törvin talon maalla, pohjoispuolella jokea. Sen ensimmäisenä myymälänhoitajana toimi Torkkolasta kotoisin ollut Jaakko Posti, joka tunnettiin myöhemmin, 1900-luvulla Wainio-nimellä.

Tätä "yhtiönkaupaksi ja -puoriksikin" kutsuttua yritystä seurasi myöhemmin 1907 perustettu Wähänkyrön Pyrintö Osuuskauppa r.1. Ojaniemelle oli jo edellisenä vuonna perustettu Wähänkyrön Osuukauppa r.l. Paikkakunnalla toimikin pitkään kaksi osuuskauppaliikettä.

Kauppayhtiötä seuranneen Wähänkyrön Pyrintö Osuuskaupan ympärillä riittää vilinää ja vilskettä. Kyseessä ovat Merikaarron riippusillan avajaiset 24. elokuuta 1930. Osuuskaupan liikerakennus sijaitsi lähes kiinni sillassa ja tiessä.

1900-luvun alun kauppaoloista paikkakunnalla

Vähäkyröläinen Jaakko Setula kirjoitti vuonna 1916, paikkakunnalla olleen kymmenen vuotta aiemmin 13 myymälää eli yksi myymälä 384 asukasta kohti. Näin Setula kuvaa 1900-luvun taitteen kauppiaita:

Sen aikuisten kauppiasten keskinäistä kilpailua kuvaa tuo melkein "rajaton" luoton myöntäminen. Tavat, jotka yksityiskauppiaille ovat tarpeellisia, mutta osuuskaupoille vieraita ja vahingollisia. Näillä houkutuskeinoillaan pilasivatkin ihmisten käsitteet kaupasta siihen määrään, että velkakauppaa pidettiin yhtä välttämättömänä kuin leipä syödessä ja joka meidätkin kauppaa perustaissa tuli näkyviin.

LÄHTEET:
-Etelä-Pohjanmaan historia I-II; 1950.
-Etelä-Pohjanmaan historia V; 1988.
-Hanna Seppälän haastattelu Merikaarrossa 5.6.1975. Haastattelijana Eino Sydänoja.
-Nauha: A2297 B-puoli Vähäkyrö. Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan murrenäytteet. Lauseopin Arkisto, Turun yliopistoTurku
-Kytösavut III; Etelä-Pohjanmaan maakauppiaista vuosien 1870-1880 vaiheilla; N. Eskola;1947.
-Kytösavut VII; Tuomas Laurell -vaasalainen suuryrittäjä vuosisadan vaihteessa; Sirkka Högström.1956.
-Korsholman kihlakunnan kruununvoudin arkisto (VMA):
* Ba:2 Luettelot elinkeinonharjoittajista ja osakeyhtiöistä
* Cc:1Muut pöytäkirjat 1860-1884
* Db:1 Kauppapuodin avaamista koskevat todistukset
- Kaupparekisteri; Patentti- ja rekisterihallitus
-Lakanneet kauppaliikkeet (Valtion arkisto)
-Osuuskauppatoimintaa Vähässäkyrössä 1907-1967; Arvi Raukko;1967
-Suomen maakaupan historia; Aulis J. Alanen:1957
-Vaasan lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto:Hm Luettelot Hm:2 Luettelot maakauppiaista1861-1899 (VMA).
-Vaasan lääninhallituksen lääninkanslian arkisto:Bo Muut luettelot:
Bo:3 Erinäiset luettelot:Vaasan läänin maakauppiaat sekä perustetut että lakkautetut kauppaliikkeet 1860-1879 (VMA).
Vähänkyrön kuntakokouksen pöytäkirja 28.2. 1875; 2.2.1898
-Vähänkyrön kunnan taksoituslautakunnan arkisto: Bb:1 Veroäyriluettelot 1880-1906 sekä Bb:2 Veroäyriluettelot 1907-1917
-Vähänkyrön seurakunnan rippikirjat.
-Wähänkyrön Osuuskauppa 1906-1916 (kansiteksti); Kertomus Vähänkyrön Osuuskaupan r.1.
toiminnasta kymmenvuotiskautena 1906-1916 (sisäkannen teksti); Jaakko Setula ;1916

Tietoja antaneet erityisesti Pauli Kukko, Elvi Marttila, Aulis Kaarto sekä Ester ja Ilmari Jokela (tyttärensä Margit Dahlstenin välityksellä).

Nuorisoseuratoimintaa

Pauli Kukko ja Merikaarron historiapiiri 2/2006

 

Suomen mieli oli kauan ollut Ruotsin hallinnon ja kielivallan alla. Oma kieli oli kuitenkin säilynyt ja Mikael Agricolasta alkaen kirjallisenakin kehittynyt. Merikaarrossa näkyy säilyneissä kirjakopioissa ja yksityisissä asiakirjoissa kansanmiesten tuottamaa suomenkieltä vuoden 1760 jälkeen. Kirjoitus oli alkuun n.s. puolipränttiä, käytettiin kirjoista opittuja kirjainmuotoja. Venäjän valtaan siirryttäessä 1809 ruotsin ote kirposi ja kylässä ilmeni laaja kirjoitustaito, laadittiin naapureille yksityisiä asiakirjoja suomeksi.

Kirjataitoa pyrittiin lisäämään jo ennen kansakoulujen perustamista. Kun Vähäänkyröön 1855 päätettiin perustaa kansakoulu ja mm Merikaartoon pikkukoulu samana vuonna, oli lastenopetus hyvällä alulla. Kirkollisesta opetuksesta huolimatta oli aikuisillakin puutteita lukutaidossa. Heitä varten perustettiin pitäjään n. 1850 sunnuntaikoulu, joka kuitenkin ehti toimia vain vähän aikaan. Vaasan palon jälkeen kouluhuone siirrettiin kaupungin asuntopulaa helpottamaan. Koulun jatkosta ei ole tietoa.

1800-luvulla koko maassa nousi kansallismieli, joka sai monenlaisia ilmenemismuotoja. Saatiin oma raha ja postimerkki, kirjallisuus nousi, perustettiin kirjastoja, kansakouluja ja seminaari. Isänmaallisuus yhdisti kaikkia kansalaispiirejä, sitä enemmän, mitä enemmän tsaarinvalta lisäsi venäläistämispyrkimyksiään. Kirjo näkyy Suuren Adressin allekirjoituksissa ja Nuorisoseurain jäsenlistoissa.

Sivistyksen levittämiseksi, tapojen parantamiseksi ja kansallistunnon elävöittämiseksi perustettiin Kauhavalla 1881 maan ensimmäinen nuorisoseura ja maakuntaan pian muita. Käytännön toiminnassa opetettiin kokoustekniikkaa valitsemalla lähes kukin vuorollaan hallintotehtäviin, pidettiin kuukausittain kokouksia, toimitettiin seuralehteä, totuteltiin julkiseen esiintymiseen järjestämällä ohjelmallisia iltamia, joiden ohjelmassa oli puheita, esitelmiä, runoja, laulua ja runsaasti pikku näytelmiä. Liikunnallisella puolella oli urheilukilpailuja sekä ryhmävoimistelua naisille ja miehille.

Suurelle osalle nuorisosta tärkeintä oli huvitus rankan työn vastapainona ja yhteisöllisesti luvallinen tapa tavata muita nuoria yöjuoksukiellon sijaan. Tanssin osuus nuorisoseuroissa oli vähäinen, mutta jonkun verran sitä suvaittiin nurkkatanssien sijaan. Asiallinen ja aatteellinen opiskelu kuului ohjelmaan, kerhoissa suoritettiin tutkintoja eri teoksista ja opiskeltiin nuorisoseuramerkkiä varten. Keskusseura lähetti vuosittain edustajansa yhden illan neuvontatilaisuuksiin ja järjesti muuta kurssitoimintaa.

 

 VÄHÄNKYRÖN NUORISOSEURA

Merikaarrossa ei ole ollut omaa nuorisoseuraa. Kesäisin tanssittiin Lahden perässä Savisilla olleella tanssilavalla, talvisin jossain riihessä tai luuvassa, useimmiten haitarin säestyksellä. Myös Lustisaaressa kosken alapuolella on kesäisin tanssittu. Nuorisoseuran tultua ovat merikaartolaiset voimallisesti osallistuneet nuorisoseuratoimintaan niin Järvenkylässä kuin Kiviniemelläkin.

Ensimmäinen yritys Nuorisoseuran perustamiseksi Vähäkyröön on tehty jo n. 1887. Tästä ei ole tallessa pöytäkirjoja eikä rekisterimerkintöjä. Ensimmäisessä toimintakertomuksessa on kirjattu, että ensi-innostuksen jälkeen oli uinahdettu seitsemäksi vuodeksi.

Vähäänkyröön oli 1892 perustettu vilkkaasti toimiva Isäntäyhdistys, johon liittyi mukaan runsaasti nuoriakin. Siitä virisi tarve perustaa nuorisotoimintaa varten oma seura. Ensiaskeleena nuorison kokoamiseksi järjestettiin syyskuun 2 päivänä kesäjuhla, jossa perustamiseen päätettiin ryhtyä ja valittiin sääntötoimikuntaan kappalainen Matti Tarkkanen, ylioppilaat N. Pispala ja J.Soini, nahkuri J.A. Åkerman ja maanviljelijät V. Salli ja Juho Ranta.

Seuran perustava kokous pidettiin sitten lokakuulla, sääntötoimikunnan sääntöehdotus hyväksyttiin ja sen mukaan seuran nimeksi Vähänkyrön nuorisoseura. Toiminta jaettiin alun perin kolmeen piiriin: Hiirikosken, Kirkonkylän ja Järvenpään piiriin. Ensimmäiseksi esimieheksi tuli ylioppilas N. Pispala.

Seuran ensimmäinen iltama pidettiin 4. tammikuuta 1895 Pyörnilässä ja se sai innostuneen vastaanoton. Läsnä olleen Frans Hakalan kuvauksen mukaan nuoriso poistui paikalta juhlallisesti kuin kirkosta. Toiminta lähti ripeästi käyntiin. Vapaaehtoinen keräys tuotti niin paljon varoja, että vuoden 1895 alusta voitiin avata kaksi lukutupaa ja hankkia niihin kirjoja 100 markalla ja 16 sanomalehteä.

Seuran toiminnalle suurena haittana oli oman huoneiston puute. Varoja sitä varten ruvettiin innolla keräämään. Kunta myönsi anomuksesta avustusta 500 mk. Vuonna 1897 kunnan alapäästä tuli paljon jäseniä kokoukseen. He valtasivat seuran johtopaikat ja käyttivät kunnan avustuksen talon pystyttämiseen Järvenkylään. Saarenpäästä saatiin kylmilleen jäänyt Karran talo ja Allan Valtarin tietämän mukaan hirret siirrettiin paikalle kökällä pääsiäislauantaina 1898 ja syksyllä talo oli valmis Jokivarsitien ja joen välissä nelisensataa metriä sillasta kirkolle päin. Paikka oli lähes tarkalleen siinä, missä vielä on kuivaaja. Talon myöhemmän palonkin nähnyt Leo Rinta kertoo talon olleen kohdakkain joen toisella puolen olleen Kuusiston talon kanssa.

 Järvenkylän NS 1898-1929 Järvenkylässä ja Kiviniemen NS Torkkolan-Merikaarron välillä 1931 -

 Talon paikka oli pitäjän kannalta auttamattomasti syrjäinen. Seuran vanhaa johtoa jäi tämä asia vaivaamaan. Pääsiäispäivänä 1901 kohtasi viisi heistä tienristillä ja siinä päätettiin perustaa uusi seura, jonka ensimmäinen kokous oli Hannukselassa toukokuun viidentenä. Kunnalle lähti taas anomus 500 markasta ja joulukuussa valittiin rakennustoimikunta, mukana rakennusmestari H. Myntti. Siinä oli 1902 valmistuneen Kyrölän alku.

Järvenkylässä talon tontti oli seuralla ilmeisesti vuokralla. Mm.1912 maksettiin maanvuokraa J. Uusitalolle, J. Oksaselle ja Nestori Vanhalalle. Tilitietojen mukaan taloon saatiin puhelin- ja sähköliittymät kaudella 1922-23. Lainapuhelin oli olut käytössä jo vuodesta 1913, jolloin J. Vanhalalle maksettiin puhelinpaalusta mk 2.75. Seura sai vuosittain hieman tuloa myös tonttimaan heinistä.

 JÄRVENKYLÄN NUORISOSEURA

Kyrölän perustamisen jälkeen toiminta Järvenkylässä jatkui vanhan nuorisoseuran nimissä toiminta-alueenaan Merikaarto -Torkkola - Saarensivu ja Järvenkylä - Saarenpää - Mullola, kunnes vuonna 1906 jätettyyn vuosikertomukseen on kirjattu uusi nimi Vähänkyrön Järvenkylän NS, perustamisvuosi 1894. Säännöt vahvistettiin 1907 ja seura hyväksyttiin Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran jäseneksi 27.11.1908.

 Kylmä Karrala Saarenpäästä nuorisoseuran talona Alku II - lehden kuvassa noin vuodelta 1907

 Järvenkylän NS - talo paloi 30.3.1929 irtaimistoineen ja arkistoineen. Leo Rinta oli isänsä kyydissä, kun tämä keräsi kylältä maitoja. He huomasivat palon, ja isä pyyhälsi hätiin. Vastarannalla Leo Kuusisto myös näki palon.

 Jo kuukausikokouksessa 16.4. pantiin uudissuunnitelma vauhtiin. Opettaja Selma Hokkanen, myöhempi Rantamäki, korosti toiminnan tärkeyttä, ajoi talon rakentamista ja esitti Kiviniemen mäkeä rakennuspaikaksi. Sieltä oli lahjatontti luvassa Juho Latvalalta. Mikko Uusitalo puolestaan lupasi, että talon sai rakentaa entiselle tontille hänen maalleen. Siellä oli kivijalka valmiina. Kokouksessa äänestyksen voitti Kiviniemen mäki. Samoin valittiin rakennustoimikunta, joka 12.10.29 hyväksyi Kosti Akkolan laatimat luonnospiirustukset. Saman tien häneltä tilattiin lopulliset piirustukset. Perustukset päätettiin kaivaa vielä samana syksynä.

Syksyllä 1930 päätettiin saattaa kivijalka ensi tilassa valmiiksi, hankkia aineet ja rakentajat omalta paikkakunnalta. Tammikuussa 1931 pidettiin urakkahuutokauppa, jolla rakentajaksi valittiin Nestori Kangasmäki hintaan 8500 mk. Samalla ostettiin puutavaraa huutotarjousten perusteella isolta joukolta isäntiä. Hirret sahattiin Kolkin sahalla, osa tuotiin pyöreänä tontille.

Urakan lopputarkastus oli jo 22.4.1931, tupaantuliaisjuhla pidettiin omassa talossa kesäkuun 21 päivänä ja talon vihkiäiset sekä vuosikokous syyskuun kuudentena. Ylevän ohjelman lisäksi jaettiin päiväjuhlassa nuorisoseuramerkkejä ja luovutettiin kiitoslahja hankkeessa ansioituneille Selma Hokkaselle, Kosti Akkolalle ja Nestor Westermarkille. Iltajuhlassa oli myös laaja ja ansiokas ohjelma näytelmineen.

 KIVINIEMEN NUORISOSEURA

Taloton seura oli jatkanut vanhalla Järvenkylän nimellä. Enimmäkseen kokoonnuttiin Hakasen tyhjilleen jääneessä talossa Torkkolassa. Vähänkyrön Järvenkylän NS:n vuosikokouksessa 19.9.1931 Kiviniemellä, & 3, ehdotettiin seuran nimi "muutettavaksi paremmin tarkoitustaan vastaavaksi." Kokous päätti yksimielisesti muuttaa nimeksi entisillä säännöillä "Vähänkyrön Kiviniemen Nuorisoseura." Asiakirjat hyväksyttiin Patentti- ja rekisterihallituksessa täydennysten jälkeen. Näin jäsenistön mielestä vanha seura jatkoi toimintaansa uudessa paikassa uudella nimellä. Jostain häiriöstä johtuu, että edelleen hengissä olevan Kiviniemen Nuorisoseuran rekisteriotteen mukaan nimellä Kiviniemi ei ole historiaa. Perustamisvuosi on kuitenkin vanha 1894.

 Valmistumassa oleva Järvenkylän Nuorisoseuran talo tupaantuliaispäivänä 21.6.1931. Talo vihittiin käyttöön 6.9.1931. Samana syksynä päätettiin nimeksi Vähäkyrön Kiviniemen Nuorisoseura.

 Ajoittain vilkkaankin toiminnan jälkeen alkoi koulutuksen ja muun tarjonnan lisääntyessä nuorisoseuratoiminta hiipua. Keskusseura käynnisti vuonna 1959 Operaatio RAVISTELUN, jolla pyrittiin vauhdittamaan seuran aatteellista toimintaa ja samalla huolehtimaan rakennusten kunnossapidosta. Kiviniemen taloakin kunnostettiin ja toiminta vähäksi aikaa virkistyi.

Toivo Antila kutsui 1967 yleisen kokouksen todeten sitä avatessaan, että se ei ollut laillisesti koolle kutsuttu. Valittiin kuitenkin eri kyläkuntia edustava toimikunta suunnittelemaan jatkoa. Myöhempi laillinen kokous päätti remontoida talon kökkätyönä. Seuraavan kevään vuosikokouksessa talo päätettiin maalata. Kunnostustöistä päätettiin vielä seuraavankin vuoden kokouksessa. Sitten taas into sammui muutamaksi vuodeksi.

Vähänkyrön kunnan rakennuslautakunta antoi 1967 purkumääräyksen tälle tyhjillään ränsistyvälle talolle. Silloin päätettiin ryhtyä valmistelemaan talon myyntiä. Koolle laillisesti kutsuttu yleinen kokous päätti myydä talon ja laittaa lehtiin myynti-ilmoituksen. Ensimmäisen tarjouskierroksen jälkeen pyydettiin korkeimmilta tarjoajilta vielä tarkistettu tarjous. Viimeksi lailliseksi todetussa vuosikokouksessa 16.4.1974 valmisteltu kauppa hyväksyttiin, mutta seuran toimintaa päätettiin jatkaa muissa puitteissa. Kokouksen pöytäkirja luettiin paikalla ja hyväksyttiin.

Kaupasta saaduilla varoilla yritettiin ostaa Saarensivun koulun vierestä maa-alue liikuntapaikaksi. Hanke ei kuitenkaan toteutunut. Varojen käytöstä ja valvonnasta ei ole virallista tietoa. Tuskin on kokouksia pidetty ja tilejä hyväksytty.

 SEURAN HALLINTO

Aivan Järvenkylän Nuorisoseuran alkuvuosista ja seuran perustajajäsenistä ei ole tietoa. Oheisesta luettelosta ilmenee suuri toimihenkilöitten vaihtuvuus. Se ei kuitenkaan johtunut vuoroperiaatteesta, vaan useimmiten uudet toimihenkilöt valittiin vaalilla jopa viidestä johtokunnan asettamasta ehdokkaasta. Täältä saatiin perusoppi monien paikallisten yhdistysten johtamiseen. ja toimintaan, mutta myös yhteiskunnallisiin tehtäviin.

 Eturivissä vasemmalta Frans Ellilä pj, Selma Hokkkanen siht., Linnea Sauso, Dagny Andersson, takarivissä vasemmalta Mauno Oksanen, Väinö Myntti, Eino Virta ja Mikko Mäkinen tai Eeti Heinonen, toinen puuttuu kuvasta, samoin Tyyne Salmi.

 VÄHÄNKYRÖN KIVINIEMEN NUORISOSEURA
Aiemmin Vähänkyrön NS ja Vähänkyrön Järvenkylän NS

Tiedot toimintavuosista 1897-1974

Kertomusvuosi	Seura, perustamisvuosi	Alkavalle kaudelle valitut Esimies ja sihteeri	Jäsenet: Miehiä/Naisia
1897-98	Ei tietoja
1898-99	V:kyrön Nuorisoseura, 1894	J. F. Myntti ja Juho Kesti	52 / 42
1899-00	V:kyrön Nuorisoseura, 1894	J. F. Myntti ja Juho Kesti	45 / 48
1900-01	V:kyrön Nuorisoseura, 1894	Isak Sorvari ja Juho. F. Myntti	39 / 50
1901-02	V:kyrön Nuorisoseura, 1894	J. Myntti ja Juho F. Myntti	39 / 50
1902-03	Ei tietoja
1903-04	V:kyrön Nuorisoseura, 1894	Juho Ranta ja August Mannila	94 /93
Seura on jaettuna kolmeen piiriin, 2 seurahuonetta.
1906-07	V:n Kyrölän NS 1900		84 / 86
1906-07	V:n Järvenkylän NS 1894	Matti Aura ja August Mannila	55 / 58
Jatkaa edellisen seuran piirinä, oma toimintakertomus
1907-08	V:n Järvenkylän NS 1894	M. Vaali ja Tuomas Törvi	55 / 58
1908-09	V:n Järvenkylän NS 1894	M. Vaali ja Tuomas Törvi	45 / 53
1909-10	V:n Järvenkylän NS 1894	Mikko Vaali ja T Solkela	37 / 46
1910-11	V:n Järvenkylän NS 1894	Tuomas Törvi ja Selma Myntti	53 / 43
1911-12	V:n Järvenkylän NS 1894	A. Tuominen ja Edla Laakso	51 / 4
1912-13	V:n Järvenkylän NS 1894	Kalle Aura ja Edit Pasti (Posti/Pasto?)	51 / 44
1913-14	V:n Järvenkylän NS 1894	Mikko Vaali ja Mimmi Sauso	45 / 27
1914-15	V:n Järvenkylän NS 1894	Matti Sippola ja Hanna Saari	35 / 15
1915-16	V:n Järvenkylän NS 1894	Aili Vanhala ja Hanna Saari	47 / 24
1916-17	V:n Järvenkylän NS 1894	Matti Sippola ja Minna Salli	51 / 38
1917-18	V:n Järvenkylän NS 1894	Yrjö Rinta ja Agnes Westermark	34 / 23
1918-19	V:n Järvenkylän NS 1894	Viljo Kaarto ja Olga Myntti	39 / 43
1919-20	V:n Järvenkylän NS 1894	Pertti Vanhala ja Ester Kuusisto	40 / 40
1920-21	V:n Järvenkylän NS 1894	Mauno Myntti ja Eliina Oksanen	56 / 74
1921-22	V:n Järvenkylän NS 1894	Eliina Oksanen ja ?	31 / 36
1922-23	V:n Järvenkylän NS 1894	Fanny Rikman ja Elsa Koskela	15 / 15
1923-24	V:n Järvenkylän NS 1894	Jussi Vaali ja Aili Vanhala	6 / 6
Pidetty iltamia 23, siinä humussa se on sitten mennytkin.
1924-25	V:n Järvenkylän NS 1894	Jussi Vaali ja Laili Piittari	46 / 45
1925-26	V:n Järvenkylän NS 1894	Uuno Erkkilä ja Laila Piittari	55 / 48
1926-27	V:n Järvenkylän NS 1894	Eino Vaali ja Helmi Jokela	55 / 49
1927-28	V:n Järvenkylän NS 1894	Lauri Koskiniemi ja Elma Rannanpää	46 / 48
1928-29	V:n Järvenkylän NS 1894	Onni Kangasmäki ja Elma Rannanpää	45 / 42
1929-30	V:n Järvenkylän NS 1894	Mauno Oksanen ja Selma Hokkanen	28 / 47
(1929 Ylipään NS, Tervajoki, ensimmäinen toimintakertomus vuodelta 1928-29)
1930-31	V:n Järvenkylän NS 1984	Frans Ellilä ja Selma Hokkanen	36 / 46
1931-32	V:n Järvenkylän NS 1984	Niilo Hakola ja Viivi Vallin	58 / 97
1932-33	V:n Kiviniemen NS 1894	Aarne Akkola ja Helmi Stenroos	36 / 46
1933-34	V:n Kiviniemen NS 1894	Niilo Vaali ja Hanna Ikkala	77 / 88
1934-35	V:n Kiviniemen NS 1894	Urpo Kesti ja Hanna Hakola	93 / 89
1935-36	V:n Kiviniemen NS 1894	L Koskiniemi ja Esteri Andersson	85 / 85
1936-37	V:n Kiviniemen NS 1894	Lauri Koskiniemi ja Ester Andersson	83 / 102
1937-38	V:n Kiviniemen NS 1894	V Sauso/V. Valin ja Impi Valkama	67 / 84
1938-39	V:n Kiviniemen NS 1894	Toivo Antila ja Helmi Stenroos	72 / 114
1939-40	V:n Kiviniemen NS 1894	Toivo Törvi ja Helmi Stenroos
1940-41	V:n Kiviniemen NS 1894	Vieno Valta ja ?
1942-43	V:n Kiviniemen NS 1894	Viljo Sauso ja Sylvi Parkkari
1943-44	V:n Kiviniemen NS 1894	Viola Kesti/Ethel Aura ja Katri Salmi?
1944-45	V:n Kiviniemen NS 1894	Uuno Koskiniemi ja Katri Salmi ??
1945-46	V:n Kiviniemen NS 1894	Jalo Tuominen ja Katri Salmi?
1946-47	V:n Kiviniemen NS 1894	Veikko Rinta ja Katri Salmi
1947-48	V:n Kiviniemen NS 1894	Einari Aura
1948-49	V:n Kiviniemen NS 1894	Tenho Tuominen ja Raili Karjala
1949-50	V:n Kiviniemen NS 1894	Anni Uusitalo ja Vieno Valta
1950-51	V:n Kiviniemen NS 1894	Pauli Talonen ja Aila Rantala
1951-52	V:n Kiviniemen NS 1894	Toivo Nissilä ja Helvi Rinta
Tämän jälkeen toimintavuosi oli kalenterivuosi
1953	V:n Kiviniemen NS 1894	Harry Smeds ja Seija Oksanen
1954	V:n Kiviniemen NS 1894	Mauri Korkeamäki ja Antero Kiviranta
1955	V:n Kiviniemen NS 1894	Aulis Westermark ja Sisko Ketonen
1956	V:n Kiviniemen NS 1894	Väinö Vestermark
1957	V:n Kiviniemen NS 1894	Kauko Jokela
1958	V:n Kiviniemen NS 1894	Terttu Svens
1959	V:n Kiviniemen NS 1894	Risto Vanhala ja Kauko Jokela
1960	V:n Kiviniemen NS 1894	Helge Grims ja Keijo Oksanen	n. 200
1961	V:n Kiviniemen NS 1894	Erkki Lidman ja Seppo Kukko	n. 100
Nämä ja rah.hoit Erkki Kiviranta ovat viimeksi rekisteröidyt nimenkirjoittajat.
1962	V:n Kiviniemen NS 1894	Veikko Korkeamäki
1963	V:n Kiviniemen NS 1894	ei tietoja
1964	V:n Kiviniemen NS 1894	Risto Kukko
1965	V:n Kiviniemen NS 1894	ei tietoja
1966	V:n Kiviniemen NS 1894	ei tietoja
1967	V:n Kiviniemen NS 1894	Toivo Antila ja Erkki Sorila, kokous ei laillinen.
1968	V:n Kiviniemen NS 1894	Toivo Antila ja Erkki Sorila
1969	V:n Kiviniemen NS 1894	Tapani Myntti ja Erkki Sorila
1973	V:n Kiviniemen NS 1894	ei tietoja
1974	V:n Kiviniemen NS 1894	Tapani Myntti ja Erkki Sorila

 Näytteitä pöytäkirjoista

Pöytäkirja kirjoitettu Vähänkyrön Järvenkylän Nuorisoseuran kuukausikokouksessa heinäkuun 7 päivänä 1918. 1§ Luettiin ja hyväksyttiin pienellä muutoksella edellisen kokouksen pöytäkirja. 2§ Piirien väliset urheilukilpailut päätettiin pitää kahden viikon kuluttua, siis heinäkuun 18 päivä. 3§ Urheilukilpailujen ohjelmasta keskusteltiin ja hetken keskusteltua päätettiin ottaa sama ohjelma kuin kesäjuhlaan. Nimittäin: Kolmeottelu, johon kuului (Kuulan työntö, vauhditon pituushyppy ja 200 m juoksu.) 3 km juoksumatka miehille. 4§ Naisille ehdotettiin ohjelmaa urheilukilpailuihin. Heidän urheiluohjelma tuli olemaan kuulan työntö ja 200 m juoksumatka. 5§ Urheilukilpailijoille päätettiin jakaa 4 palkintoa, ja ne tuli olemaan kirjalliset. 6§ Palkintotuomareiksi päätettiin ottaa samat kuin kesäjuhlaan. Nimittäin: Viljo Kaarto, Toivo Karra, Vilho Loukonen, Kalle Aura ja Yrjö Rinta. 7§ Illalla päätettiin pitää iltama ja iltaman toimi velvoitettiin järvenkyläläisille. 8§ Keskusteltiin kuka tästäpuoleen tulee vapaasti pääsemään sisään iltamien tilaisuuksissa, Virkailijat päätettiin vielä vastedes päästää vapaasti. Lopullinen päätös jätettiin toistaiseksi. 9§ Nuorison oloa iltamien tilaisuuksissa otettiin keskusteltavaksi. On useinkin huomattu, kuinka yleisön sisällä ollessa, tytöt voivat istua huivit päässä ja pojat lakit päässä, ja useinkin tanssitaan aamuun saakka. Tämän kysymyksen johdosta päätettiin, että tästäpuoleen, yleisön sisällä ollessa, on poikain ja tyttöjen otettava lakit ja huivit pois päästä. Ja tanssiminen on lopetettava kello 1 yöllä. Ja sen johdosta on ohjelman suoritus alettava täsmälleen klo 8 illalla ja piletin myyjiä velvoitettiin pilettiä myymään klo 12. Yksi huomiota vaativa asia, on myöskin pojilta niin paljon käytetty tapa, päinsä tanssiminen. On huomattu, että he paljon tanssivat päinsä, ja sen puolesta päätettiin kieltää se heiltä aivan tykkänään. Jos heillä on halua tanssia, niin heillä on oikeus hakea tyttöjä toveriksi, ja sen puolesta tulee se rähinä vältetyksi, joka heillä on päinsä tanssimisessa. Tytöiltä ei päinsä tanssimista kielletty, ja se tapahtui jokaiselle kyllin tunnetuilla ehdoilla. 10§ Tupakoitseminen kiellettiin. 2,5 mk sakkoa jokaiselle, joka sääntöjä vastaan rikkoo. 11§ Järjestyksen valvojiksi valittiin Yrjö Latvala, Lennart Pihlaja, Juha Vaali, Vilho Vaali ja Viljo Kaarto. 12§ Niitä uusia tekoja ja korjauksia joita nikkarit ovat tehneet, päätettiin maalata. Eino Postia velvoitettiin hankkimaan 5 l. öljyä mainittua tarvetta varten. 13§ Nuorisoseuran heinämaata päätettiin myydä huutokaupalla seuraavana keskiviikkona siis heinäkuun 10 päivä. Martti Uusitalo valittiin toimimaan huutokauppiaana. Tämän viime kysymyksen loputtua lopetettiin kokous laululla. Kokouksen puolesta Agnes Westermark, kirjuri

Pöytäkirja laadittu Vähänkyrön Järvenkylän Nuorisoseuran kuukausikokouksessa 10 päivä marraskuuta 1918. 1 & Kokous alettiin laululla "Jos sydän sulla puhdas on". Sen jälkeen luettiin vuosikokouksen ja edellisen kuukausikokouksen pöytäkirjat jotka hyväksyttiin. 2§ Puheenjohtaja luki keskusseuralta saapuneen kiertokirjeen, joka sisälsi muun muassa kutsun keskusseuran vuosikokoukseen Seinäjoella 4 ja 5 päivä tammikuuta. Edustajiksi tähän valittiin Jussi Vaali, Viljo Kaarto ja Olga Myntti. 3§ Kiertokirjeessä esiintyi myös pyyntö seuroille ja piireille, että lähettäisivät osanottajia "Neuvojain opastuskurssille" Ylistaroon. Näille kursseille osanottajiksi valittiin, Jussi Vaali, Viljo Kaarto, Eino Vaali ja Olga Myntti. Päätettiin, että seura lunastaa kursseille ja kokoukseen valittujen junamatkat. Heidän on velvollisuus palattuaan selostettava mitä ovat nähneet ja kuulleet. 4§ Puheenjohtaja ilmoitti "kotiopintojen" alkavan kuluvan viikon torstaina Merikaarron kansakoululla kehottaen niille lukuisasti saapumaan, Keskusteltiin jos seura avustaa jäseniään kotiopintokirjain ostossa. Päätökseksi tuli että jokainen kursseille menijä itse ostaa kirjat. 5§ Päätettiin, että jokaisen piirin on vuoronsa jälkeen hommattava arvokas ohjelmallinen iltama. Jäsen-iltama päätettiin pitää uudenvuoden aattona. Iltamaan saavat ainoastaan jäsenet saapua ja tanssi on silloin kielletty. Valittiin toimikunta joka hommaa ohjelman mainittuun iltamaan. Siihen tulivat Viljo Kaarto, Toivo Karra, Aili Vanhala, Agnes Westermark ja Tyyne Myntti. 6§ Aili Vanhala luki "Pyrkijästä" kuvauksen erään nuorisoseuran kokouksesta. Tämän johdosta syntyi keskustelu. Arveltiin kuvan hyvin sopivan meidän seuran kokouksiin, jotka suinkaan eivät ole mallikelpoisia. Loukonen arveli, että ne ovat hyviä, koska sellaisia muuallakin pidetään. Vaali kehoitti, että asiasta vakavasti keskusteltaisiin, että tulisi selville millaisia kokoukset pitäisi olla. Puheenjohtaja ehdotti, että tanssi ensiksikin lakkautettaisiin kokousilloista ja sen sijaan leikitään. Hetkisen tästä keskusteltua tehtiin päätös että tanssi jätetään pois kokousilloista ja iltamista ohjelman edellä. Aili Vanhala velvoitettiin ensi kokoukseen alustamaan ja lukemaansa kuvausta sekä, sitä millaisia mallikelpoiset kokoukset tulee olla. 7§ Seuran kirjastoa päätettiin kartuttaa ostamalla uusia kirjoja 200 mk:kan edestä, sitomiskustannukset päälle. Valittiin henkilöt ostamaan nuo kirjat, toimen saivat Aili Vanhala ja Olga Myntti. Näiden lisäksi valittiin vielä kirjastonhoitaja Ester Kuusisto kirjaston järjestämistä ja kuntoon laittamista varten. 8§ Loukonen ehdotti, että peli peli korjattaisiin ja sille valittaisiin hoitaja. Lauri Ellilä velvoitettiin se korjauttamaan ja taloudenhoitaja lupasi ottaa sen hoitaakseen. 9§ Luettiin seuralehti "Koe" joka ensikerran taas vuosien jälkeen ilmestyi. Kokous lopetettiin "Maamme laululla". Olga Myntti, kirjuri Luettu ja hyväksytty seuran kokouksessa joulukuun 8 päivänä 1918. Viljo Kaarto, esimies.

Pöytäkirja kirjoitettu Vähänkyrön Järvenkylän Nuorisoseuran kuukausikokouksessa 26 päivä tammikuuta 1919. 1§ Kokous aloitettiin laulamalla "On aate pyhä ja kallis". Sen jälkeen luettiin edellisen kokouksen pöytäkirja, joka pienellä muistutuksella hyväksyttiin. 2§ Puheenjohtaja luki Kyrönpiirin johtokunnalta saapuneen kiertokirjeen, jossa ilmoitettiin Kyrön Nuorisoseurapiirin ns. talvikokous 2 päivä helmikuuta Ylistaron Ns. talolla. Edustajiksi tähän kokoukseen valittiin Aili Vanhala ja Olga Myntti. Viimemainittu sai tehtäväkseen kirjaselostuksen seurain välisissä kilpailuissa, Kokoukseen menijäin matkakulut päätti seura korvata. 3§ Keskusteltiin josko meidän seuramme ottaa osaa Kyrön aluepiirin järjestämiin kokouskilpailuihin paikallisseurain kesken. Mainittuun kilpailuun päätettiin ottaa osaa. Tuo tilaisuus seurallamme on 9 pv. maaliskuuta. 4§ Koska seuralehden toimittajat olivat toimineet määrätyn ajan valittiin uudet. Lehden toimittajiksi tulivat Eino Vaali ja Kalle Aura. 5§ Keskusteltiin josko tanssia rajoitettaisiin kokousilloista. Oli monenlaisia mielipiteitä. Toiset olivat kokonaan rajoittamista vastaan. Toiset taasen sitä kannattivat. Jotkut ehdottivat että tanssi jätettäisiin kokonaan pois kokousilloista. Keskustelun tuloksena oli päätös, että kun ollaan siivosti ja häiritsemättä kokousta ja sen jälkeen tanssitaan kauniisti, niin ei tehdä mitään rajoituksia. 6§ Oli esillä keskustelukysymys "Mitä tytöt vaativat pojilta ja pojat tytöiltä"? Ja tulihan siinä keskustellessa esille niin tyttöjen kuin poikainkin pahat puolet. Paljon olisi parantamisen varaa molemmin puolin. Pojat toivat esille sitä, että tytöt ovat laiskoja, liian vähän ottavat osaa seuran tehtäviin. Ja suosivat sellaisia poikia, jotka esiintyvät juovuspäissään. Vielä huomauttivat sitä kuinka tytöt tanssiin ryntäävät kilvan, monta aina yhtä hakemaan. Tytöt sanoivat tanssiin hakemisesta, että heidän täytyy yrittää hakea kaikkia tanssittajia takaisin, sillä ne poikalapset kuuluvat haukkuvan jos jäävät tanssittamatta. Muuten oli keskustelu vähän yksipuolista, sillä tytöt eivät ollut yhtä halukkaita tuomaan esille poikain varjopuolia kun pojat tyttöjen. Vai eikö pojilla liene näitä ollutkaan. Päättynen keskustelun annot ovat seuraavat: Pojat vaativat tytöiltä 1. Että tytöt halveksivat juopuneina esiintyviä poikia. 2. Ottavat enempi osaa seuran tehtäviin. 3. Pitävät järjestystä yllä sillä että ovat itse siivosti ja vaativat sitä myös pojilta. Tyttöjen vaatimus pojilta on 1. Että pojat eivät esiinny juovuspäissään. 2. Että käyttäytyvät niin, että tytöt voivat heitä kunnioittaa. Että eivät esimerkiksi niin turhasta ota nokkaansa, jos sattuvat jäämään tanssittamatta. 7§ Valittiin ensi kokoukselle keskustelukysymykseksi "Mikä on Nuorisoseuran tarkoitus?". Ja kysymykselle alustajaksi Toivo Karra. 8§ Luettiin nuorisoseuralehti "Koe". Kokouksen lopuksi laulettiin "Ateenalaisten marssi". Olga Myntti, kirjuri. Luettu ja hyväksytty seuran kokouksessa 16 pv. helmikuuta 1919. Viljo Kaarto, esimies.

Pöytäkirja kirjoitettu Vähänkyrön Järvenkylän Nuorisoseuran kuukausikokouksessa 9 pv. maaliskuuta 1919. 1§ Kokous alettiin laululla "Jos sydän sulla puhdas on". Sen jälkeen luettiin edellisen kokouksen pöytäkirja joka sellaisenaan hyväksyttiin. 2§ Pääsiäisen pyhinä jolloin seurallamme on luentapäivät, päätettiin pitää iltama molempina iltoina. Valittiin toimikunta hommaamaan ohjelma noihin iltamiin. Ensimmäiseen iltamaan ohjelmaa laittamaan velvoitettiin saarensivulaiset, torkkolaiset ja järvenkyläläiset. Toimikuntaan tulivat Yrjö Rinta, Eino Posti ja Minna Lalli. Toisen iltaman hommaavat merikaartolaiset. Toimikuntaan tulivat Eino Vaali, Jussi Vaali ja Kalle Aura. Toisen iltaman tuloista päätettiin luovuttaa puolet E.P-n ns:llelle. 3§ Seuramme 25 vuotisjuhlaa päätettiin viettää Marianpäivänä. Mikko Vaalia päätettiin pyytää silloin puhumaan. Johtokunnan huomaan jätettiin muun ohjelman hommaaminen. 4§ Suojeluskunnalle päätettiin luovuttaa huoneet kolmea iltamaa varten, ehdolla että maksavat 15% vuokraa. Pyyntöön että seura vielä pitäisi iltaman suojeluskunnan hyväksi ei katsottu voitavan suostua. 5§ Seuralehden toimittajiksi valittiin vielä Eino Vaali ja hälle apulaiseksi Kalle Valin. 6§ Näyttämön hoitajaksi valittiin Pertti Vanhala. 7§ Kalle Valin luki alustuksen "Mitä korjauksia olisi tehtävä nuorisoseurain ohjelmain suorituksessa ja itse ohjelmassa?". Alustaja toi esille sitä miten nuorisoseurain olisi laadittava aina arvokas, sisältörikas ohjelma. Esitys alettava täsmällisesti ja suoritettava hyvin. Asiasta keskusteltua huomautettiin myös siitä, että ohjelman alkaminen riippuu suuresti yleisön saapumisesta. Sen johdosta että on paljon sellaisia jotka eivät ensinkään välitä saapua ohjelman ajaksi, ehdotettiin, että lippuja myytäisiin koko ajan. Ohjelmain arveltiin jo olevan koko hyvällä kannalla. Vielä tuotiin esille sitä että miten iltamain homma on aina yksien ja samojen tehtävänä joka kuitenkin kuuluu jokaiselle seuran jäsenelle. Päättyneen keskustelun lopuksi lausuttiin toivomus: Täsmällisyyttä ohjelmain suorituksessa, niin varmasti yleisö, joka kerran tulee sitä varten, saapuu aikanaan. 8 § Aili Vanhala alusti "Nuorten välisestä seurustelusta". Alustuksessaan hän kuvasi sitä ensiksi, miten nuori ihminen on seuran haluinen ja kaipuinen. Ja se se on joka meitä tänne nuorisoseuralle pääasiallisesti vetää. Hän sanoo väitettävän, että miestä ja akkaa sieltä vain etsitään. Mutta jos näin on niin silloin ei nuorisoseura-elämä ole sitä mitä sen tulee olla, kasvattavaa, kohottavaa ja innostavaa kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Nuorten seurustelusta alustaja mainitsi, miten ala-arvoista ja huonoa on tuo täällä oleva seurustelutapa "makaaminen ja hiaaminen", miten sitä nimitetään ja kuinka yleensä sellainen kevyt seurustelu turmelee luonteen. Hän toi esimerkkiä siitä miten yleinen on se käsitys että jokaisella pitää olla joku vaikka ei yhtään välittäisikään toinen toisestaan. Asiasta keskusteltaessa omistettiin kaikki huomio tuolle "hiaamiselle". Vanhala toi esille sitä että voi sitä muutenkin seurustella. Esimerkiksi olla kävelyllä, jolloin voi vaihtaa mielipiteitä, ajatuksia toisensa kanssa, ja tulla toisensa tuntemaan paremmin kuin tuolla yleisellä "hiaamisella". Hän ihmetteli miten silloin ensinkään tulevat toistaan tuntemaan kun "yöt nukkuvat" ja päivällä sitten häpeävät toinen toistaan. Vaali toi esille sitä mihin tuollainen huono seurustelu johtaa, miten monen ihmiselämän se turmelee. Hänen mielipiteensä oli, että tytöt pelkäävät jäävänsä vanhoiksi piioiksi jos eivät aina silloin ota kiinni kun on tarjolla, vaikka eivät niin välittäisikään pojasta. Ja pitävät kunnianaan sitä miten monta heillä on ollut ja montako saisivat. Rinta huomautti tämän asian kuuluvankin paremmin tytöille, jos tytöt olisivat tuota "hiaamista" vastaan, niin poikain täytyisi myös siitä luopua. Vanhala sanoi vielä että nuoret tuossa huonossa kevyessä seurustelutavassaan kuluttavat itseään. Kerran kun löytävät sitten ainoansa eivät voi tarjota enää Hälle ehjää ja kokonaista. On jäljellä vain sirpaleet. Suurin enemmistö oli sitä mieltä että vanha tapa hyvä. Ei sitä voi pois jättää. Oli ainoastaan joitain toista mieltä. Toimitetussa äänestyksessä tuota "hiaamista" vastaan olivat seuraavat henkilöt: Jussi Vaali, Eino Vaali, Kalle Valin, Aili Vanhala, Olga Myntti, Lyyli Soini, Lempi Marttala, Ines Asplund, Jenny Koski, Lempi ja Martta Siltala. Edellä mainitut tekivät lupauksen siitä, että eivät tuota paheksumaansa seurustelutapaa harjota. Keskustelua ei katsottu vielä päättyväksi, asian enempi keskustelu jätettiin toistaiseksi, kun oli jo niin myöhäinen. Muuten sai tehdä huomion että tämä asia otettiin hyvin kevyesti. Sai huomata miten paljon on sellaisia nuoria, joiden mielen on alhainen ajattelutapa ja likainen mielikuvitus niin turmellut, että heidän kuullensa ei voi näistä asioista keskustella, ilman että he eivät virnistelisi. 9§ Luettiin seuralehti "Koe" jonka jälkeen laulettiin "On aate pyhä ja Kallis". Olga Myntti, kirjuri.

Pöytäkirja Vähänkyrön Järvenkylän Nuorisoseuran kuukausikokouksesta, joka pidettiin Hakasella 19.10.1930 3§ Keskusteltiin N.seurakerhon perustamisesta ja päätettiin, että kerho toiminta on n.seurassa välttämätön elinehto. Kerhoon ilmoittautui useita osanottajia. Kerhon johtajiksi valittiin Selma Hokkanen. Kerho kokoontuu joka toinen keskiviikko Hokkasella. Ensimmäinen kerhoilta on lokakuun 22 päivänä. Ohjelman suorittajiksi valittiin seuraavat henkilöt: Tervehdyspuhe Fanni Kukko, laulua Tyyne Laurila, lausuntaa Linnea Sauso, pilajuttu Niilo Hakola, keskustelukysymys Frans Ellilä.   Vähänkyrön Järvenkylän Nuorisoseuran kuukausikokouksesta pöytäkirja 1.2.1931 Torkkolan Hakasella. 5§ Kun iltamiin ei tule näytelmäkappaleita muualta kuin Merikaarrosta, niin päätettiin, että Tyyne Salmi ottaa huolekseen hommata kappaleen Saarenpäästä iltamiin ja Selma Hokkanen hankkii näytelmäkirjan torkkolaisille ja saarensivulaisille yhteisesti.

Pöytäkirja Vähänkyrön Järvenkylän Nuorisoseuran kuukausikokouksesta 19.8.1931. Puhetta johti Frans Ellilä ja sihteerinä allekirjoittanut. 2§ Keskusteltiin syyskokouksesta ja sen yhteydessä pidettävistä seuratalon vihkiäisjuhlista. Näytelmä annettiin Saarensivun koulupiirin alueelle kuuluvien jäsenten huoleksi. Saarenpään, Torkkolan ja Järvenkylän tytöt huolehtivat talon pesusta juhlia varten. Urheilukilpailut jätettiin pois juhlan ohjelmasta, kun pojat olivat kilpailujen järjestämistä vastaan. Päiväohjelma suunniteltiin seuraavasti: Tervehdyspuhe Väinö Myntti. Lausuntaa pyydetään opettaja Martikaiselta. Kuorolaulua Vähänkyrön sekakuoro. Seuran historia Mauno Oksanen. Voimistelua ja leikkejä ns:n naisvoimistelijat. Juhlapuhujaksi pyydetään maanviljelijä Laurio. - Iltamaohjelma: tervehdyspuhe Frans Ellilä. Lausuntaa Fanny Kukko. Kuorolaulua, leikkiä, kappale ja puhujaksi pyydetään opettaja S. Karhulaa. Koristeköynnöstä päätettiin tehdä erikseen joka kylässä ja tuodaan se valmiina paikalle lauantaina. Köynnösten sidonnasta huolehtii Tyyne Ellilä Merikaarron Holttilassa, Fanny Kukko Merikaarrossa Dagny Andersson Torkkolassa. Ilmi Nissilä Saarenpäässä ja Linda Myntti Järvenkylässä. Holttilan tytöt määrättiin saarenpääläisten kanssa emänniksi juhliin. Juhlat ovat syyskuun 6 päivä ( 1931).

 JÄSENET

Nousevan kansallistunteen ja luvallisen kanssakäymisen innostamina nuorisoseuraan liittyi nuorisoa kattavasti koko yhteiskunnasta. Näytelmäharrastus on myös kiinnostanut koko ajan isoa joukkoa, mutta arkistosta näkyy myös aito kiinnostus muuhun itsensä kehittämiseen. Osa jäsenistä oli kuitenkin mukana pelkästään tanssin houkuttelemana.

Jäsenistö näyttää olleen alkuun hyvin yhtenäinen. Suojeluskuntajärjestön ja Merikaarron työväenyhdistyksen perustamiset aiheuttivat omat laineensa. 1918 annetun vuosikertomuksen mukaan työväenyhdistys sai huomattavaa kannatusta nuorisoseuran jäsenistössä. Arvatenkin myös suojeluskuntaan liittyi nuorisoseuran jäseniä. Seuralla järjestettiin iltamia Suojeluskunnan hyväksi, ja Työväenyhdistykselle taloa annettiin vielä aseellisen selkkauksen jälkeenkin useaan kertaan iltamapaikaksi jopa ilman vuokraa.

Jäseniä seurassa on ollut keskimäärin sadan paikkeilla, joskus ilmoitetaan pari sataa, joskus tusinan verran. Suuri vaihtelu vuodesta toiseen selittyy sillä, että jäsenet kerättiin vuosittain, joten yleisen innostuksen lisäksi kerääjien tunnollisuus vaikutti asiaan. Kansalaissotaan osallistui 41 seuran jäsentä, punaisten puolella ei taistellut seuran jäseniä, suojeluskuntalasista ei ole lukumäärätietoa.

Vuoden 1918 vuosikertomuksesta ilmenee, että alussa oli kahnausta, mutta se näyttää menneen innokkaimpien yksilöiden nimiin, sillä työväenyhdistyksessä toimineita henkilöitä tai heidän lapsiaan oli jälkeenpäin Kiviniemen NS:n johto- ja toimikunnissa. Ehkä he olivat työväenliikkeen hajoamisen jälkeen lähinnä sosialidemokratian kannattajia.

Tunnetusti 1930-luku oli kiivasta aikaa. Myös Merikaarrossa on sattunut kiperiä tilanteita, jopa ruudinsavuisia. Kiviniemellä se ei pikaisesti lukien ole näkynyt Nuorisoseuran toiminnassa. Jatkosodan jälkeen on myös SKDL:n osasto pitänyt siellä iltaman, ehkä vain yhden. Asia näyttää aiheuttaneen sen verran keskustelua, että vähän myöhemmin päätettiin olla luovuttamatta taloa poliittisille järjestöille. Seuran jäseninä, johtokunnassa ja toimikunnissa on ollut ainakin sos.dem. puoluetta edustavia kunnanvaltuuston jäseniä.

TOIMINTA
Alempana oleva jäljenne työkauden 1917-1918 toiminnasta antaa hyvän yleiskuvan Kiviniemen nuorisoseuran toiminnasta yleensä, nousuineen ja laskuineen. Tässäkin näkyy voimakas näytelmäharrastus. Vuoden mittaan oli esitetty kahdeksan eri näytelmäkappaletta ja lisäksi lyhyempiä kuvaelmia. Aikojen kuluessa oli omistakin riveistä noussut myös ohjaajia.

KERTOMUS JÄRVENKYLÄN NUORISOSEURAN TOIMINNASTA V. 1917 - 1918

Voimakkaasti vaikuttivat viimme vuosien valtiolliset liikkeet nuorisoseuraelämään. Niinpä Järvenkylänkin nuorisoseurassa tuli lamaannusta, kun paikkakunnalle perustettiin Sosialidemokraattien yhristys, joka sai nuorisoseuran jäseniltä paljon kannatusta. Tällä vuodella yhdistyksellä oli kai aikomus kaapata paikallinen nuorisoseura työ, joka 24 vuotta on paikkakunnan nuorisoon kylvänyt eristyksen siementä. Joka kehittyi siihen määrään, että Joulukuun 9 päivänä eräs yhdistyksen toimihenkilö tuli hajottamaan nuorisoseuran kokousta. Waan tähän loppui tämän vasta syntyneen työväen-yhristyksen kaappaus hanke seuraa kohtaan, sillä Tammikuun lopulla puhkesi kapina Walkoisten ja Punaisten välillä, sillä Punaiset aikoivat aseilla ja Wenäläisen sotaväen avulla anastaa vallat käsiinsä.

Silloinkos vankat Nuorisoseuralaiset ja suojeluskunnat yhtyivät heitä vastaan ja taistelivat 3 kk. kestävän "Wapaus-soran" voittoon. Eipä ollut Järvenkylänkään nuorisoseura toimetonna osaa ottamatta tähän vapaus-sotaan, vaan 33 seuran jäsentä läksi vapaaehtoisesti punaryssiä vastaan aseellisesti taistelemaan, joista 3 uhrasi hengensä vapauden puolesta ja haavoittuneita 6. Sen ajan minkä miespuoliset jäsenet olivat rintamalla, eivät naisjäsenekkään olleet toimetonna, vaan laittoivat lämpimiä vaatteita rintamalla olijoille. Punaisten armeijassa ei seurasta ollut yhtään jäsentä.

Ryhtymättä nyt tässä yksityiskohtaisempaan selvittelyyn seuran toiminnasta, mainittakoon ainoastaan, että seura toiminnassaan on tahtonut panna enemmän painoa huvipuolelle, kun kasvattavalle puolelle. Tämä pyrintö onkin tarjonnut suuria vaikeuksia ja tulokset eivät ole kaikin puolin vastanneet torellista nuorisoseuratyötä. Pääsyy, joka on seuran ripeää edistystä estämässä, on johtavien voimien puute.

Tämä seura onkin tässä suhteessa orpolapsi, joka on jätetty omaan onneensa ja kuntonsa varaan elää, tai kuolla. Sillä puhumattakaan tietopuolisen sivistyksen saaneita ei seurassa ole toiminut, eikä vaikuttanut yhtään vakautunutta keski-ijän henkilöä, ei yhtään nuorisoseuratyöhön perehtynyttä, joka esitelmillä ja puheilla olisi voinut rakentamaan nuorisoon istuttaa vakavan itsekasvatustyön merkitystä.

Tosin on tänä vuonna Keskus-seuran toimesta täällä käynyt nuorisoseuratyötä seuraamassa W. E. Mäki. Mutta mitään pysyväisempiä jälkiä tämmöset tilapäiset esitelmät eivät tietysti voi jättää. Seuran kokouksien kasvattavaa merkitystä on ollut alentamassa tuo tavallinen arkuus, välinpitämättömyys ja haluttomuus puhevuorojen käyttämisessä, jonka tähde nämä kokoukset usein ovat muodostuneet tilaisuuksiksi, jotka eivät kaikin puolin ole tarkoitustaan täyttäneet, vaan ovat muorostuneet hyvin yksipuolisiksi.

Wapaan seurustelun ja vapaan esiintymisen kasvattavaa vaikutusta silmällä pitäen on toimittu muutamia niin kutsuttuja perheiltamia, joihin pääsy on ollut vapaata, vaan koska ne muuttuivat paljaiksi tanssi tilaisuuksiksi, niin ne lopetettiin. Liiallista tanssia on muuten rajotettu, viimmeiseksi sillä kokouksen päätöksellä, että tanssi lopetetaan kello 1 yöllä.

Lukuhalun elvyttämiseksi ei seuran kirjastoa ole lisätty, eikä korjattu, vaan on nidosten lukumäärä entinen 245. Sen rahallinen arvo noin 500 mk. Lainausten lukumäärä 127. Sitä paitsi on seuramme eri jäsenille tullut nuorison rientojen äänenkannattaja "Pyrkiä" 7 vuosikertaa, jota seura on avustanut 1,20 vuosikertaa kohti.

Seuramme on tänäkin niin kuin erellisinäkin vuosina toiminut urheilun eristämiseksi paikkakunnalla. Kesäjuhlan, sekä jäsenten väliset urheilukilpailut, joissa kilpailtiin kuulan työnnössä, vaudillisessa pituushypyssä ja juoksussa Palkintoina näissä kilpailuissa on jaettu Kirjallisuutta. Talviset kilpailut jäivät kapinan vuoksi pitämättä.

Seuran jäsenten luku on tänä vuonna ollut 39 mies- ja 43 naispuolista, yhteensä 82 jäsentä. Kun tarkastelemme seuramme toimintaa lukujen kannalta, tulemme siihen johtopäätökseen, että se on toiminut laimean puolisesti. Vuoren kuluessa on nimittäin seuralla ollut 7 yleistä kokousta, sitä paitsi joitain pienempiä johtokunnan kokouksia. Yleisöä iltamia 9, juhlia 1. Sitä paitsi on seurallamme ollut niin sanottuja Perhe- Rusetti- ja Tanssi-iltamia yhteensä 13. Eri näytelmäkappaleita on esitetty 8 ja joitain kuvaelmia. Tilintarkastajain lausunnon mukaan seuralla ollut tuloja 2568,14 mk ja menoja 1716,86 mk. Säästö ensi vuorelle 851,86.

Mitä vuorovaikutukseen muitten seurojen kanssa tulee, ei ole erityistä sanottavaa, sillä ei täällä ole ohjelmallisella iltamatervehdyksellä muut seurat käyneet, eikä tämä seura ole liijoin mualla käynyt. Toiminta vuoren kuluessa ovat seuran virkailijoina toimineet seuraavat henkilöt: Esimiehenä Yrjö Rinta, varaesimiehenä Kalle Aura. Kirjurina Agnes Vestermark, varakirjurina Fanni Jukkara. Johtokunnan jäseninä Wiljam Kaarto, Aili Wanhala, Toivo Karra, Olga Myntti, Martti Uusitalo, Minna Lalli ja Vilho Loukonen, rahastonhoitajana Kalle Aura. Kirjastonhoitajana Eliina Oksanen. Tilien tarkastajina Tuomas Solkela ja Johannes Talonen.

Seuran yhteydessä toiminut Raittius-osasto on toimihenkilöjen puutteessa kuollut, tai lakannut toimimasta. Samoin seuran käsinkirjoitettu seuralehti "Koe" on jäänyt ilmestymättä. Hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi on seuralla oikeus johtokunnan harkinnan mukaan saattaa edesvastuuseen, tai erottaa jäsen seurasta määrä ajaksi. Järjestyksen valvojina ovat toiminet Juho Waali, Wilho Waali, Wiljam Kaarto ja Lennart Myntti

Seuran taloudellinen asemaa on tänä vuonna koitettu kunnostaa siten, että salin katto on laitettu ajanmukaiseen kuntoon, y.m. pienempiä korjauksia on tekeillä, vain kuin n.s. talolla ei tänä vuonna ole ollut vasituista talouden hoitajaa, eikä tilapäiset hoitajat aina ole huolehtineet tehtävistään, on talo joutunut paljoltaan avonaiseksi, josta on ollut seuraukset hyvin erilaatuisia ja n:s:n toimintaa masentamassa.

Muuten seurastamme sopii mainita, että seuramme iltama tilaisuuret ja elämä niissä on ollut jokseenkin siivoa ja rauhallista.
Wähäkyrö Syyskuun 7 p. 1918
Yrjö Rinta

 

Järvenkylän Nuorisoseura kokoontumiset toimikautena 1923 - 1924:

20.10.1923	Iltama Merikaarrosta. Ohjelmassa puhe J. Vaali, kertomus, lausuntaa ja näytelmä.
27.10.1923	Iltama Järvenkylästä. Ohjelma: Yhteislaulua, kertomus J. Vaali, lausuntaa A. Vanhala ja näytelmä "Kun rouva ei ole kotona"
02.12.1923	Kokous
15.12.1923	Iltama Merikaarrosta
29.12.1923	Vuokrailtama Järvenkylän pitokaluston hyväksi. Ohjelmassa kertomus, runo, laulua, murrejuttu ja kuva-arvoitus.
05.01.1924	Iltama Merikaarrosta, ohjelmassa kertomus, humoreski,, Eino Vaali, Näytelmä "Kultainen sydän".
13.01.1924	Iltama Järvenkylästä. Ohjelmassa kertomus, Siiri Kuusisto. Lausuntaa, Aili Vanhala. Kertomus, Yrjö Latvala, vuorokeskustelu ja kuvaelma.
26.01.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohjelmassa näytelmä "Muuttohommissa" ja humoristinen lauluesitys.
02.02.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohjelmassa puhe, Jussi Vaali. Kertomus, Maija Tupamäki. Leikillinen tosi esitys, Eino Vaali. Näytelmä "Vanhan Suuntalan sähkövalo".
16.02.1924	Vierailuiltama Kyrölästä. Ohjelmassa tervehdyspuhe Paavo Raukko, Lausuntaa Saima Nurmiranta. Näytelmä "Savon sydämessä".
01.03.1924	Iltama Saarensivulta. Ohjelmassa kertomus, Lilja Heikkilä. Kaksinlaulua Minna Lall ja opettajatar Kauppila. Pilakuoro. Kuvaelma. Pukutanssi.
02.03.1924	Kokous
08.03.1924	Vuokrailtama Maalaisliiton paikallisosastolta. Ohjelmassa raittiusesitelmä, opettaja Nurmio. Lausuntaa Maalaisliiton puhj. M. Tarkkanen. Näytelmä "Kilpakosijat"
09.03.1924	Hiihtokilpailut. Iltama Järvenkylästä. Ohjelmassa kertomus, runoja, palkintojen jako. Näytelmä "Spiritistinen istunto".
22.03.1924	Iltama Merikaarrosta, Ohjelmassa kertomus Lauri Kiviranta. Yksinlaulua, Jussi Vaali. Näytelmä "Kasarmin pihalla".
05.04.1924	Iltama Saarensivulta. Ohjelmassa kertomus, Minna Lall. Kaksinlaulua opett. Palo ja Kauppila. Näytelmä "Toinen tai toinen nainen".
25.04.1924	Luentotilaisuus Maamiesseuran järjestämänä. Puhui Ojanperä ja Tuori.
26.04.1924	Iltama Järvenkylästä. Ohjelmassa kertomus, Siiri Kuusisto. Ripsaluoman pitämä puhe "Pohjolan kesäyö" , luki Elsa Salminen. Näytelmä "Suuntalan häät".
03.05.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohj. Avauspuhe, Jussi Vaali. Runo, Lilja Antila. Yksinlaulua, Jussi Vaali, kanteleella säesti Lauri Kiviranta. Näytelmä "Lumimyrskyssä".
10.05.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohj. Kertomus. Lilja Antila. Humoristinen kirjallinen esitys, Eino Vaali. Yksinlaulua Edla Ristimäki. Näytelmä "Kallen kosinta".
17.05.1924	Vuokrailtama, lauluyhtye Hiutaleet. Ohjelma: Kuorolaulua, Taiteilijatarina ja kaksi kuvaelmaa.
28.05.1924	Vuokrailtama, Kyrön Pojat. Ohj. Puhe, Martti Raukko. Kertomus. Lausuntaa ym.
09.06.1924	Kokous
14.06.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohj. Kertomus. Näytelmä "Tätiväkeä", ym.
21.06.1924	Iltama Saarenpäästä. Ohj. Kertomuksia ja näytelmä "Suuria tuumia".
05.07.1924	Vuokrailtama Raittiuden Ritarit. Ohj. Raittiuspuhe, Latvala. Kertomus. Lausuntaa ja kaksi kuvaelmaa.
19.07.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohj. Lausuntaa. Kertomus, Lauri Kiviranta. Näytelmä "Tohvelisankari".
09.08.1924	Vuokrailtama, Kyrön Aluepiiri. Ohj. Tervehdyspuhe, Hilma Lehtimäki. Kuorolaulua, Hiutaleet. Puhe, Paavo Raukko. Lausuntaa Hjalmar Salo. Näytelmä "Heinosen perhe kesälomalla", Isonkyrön Alapään Ns.
16.08.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohj. Näytelmä "Emännätön talo". Ym.
17.08.1924	Kokous
23.08.1924	Vierailuiltama Laihian Alapään Ns. Ohj. Puhe, ylioppilas Halme. Lausuntaa, kertomus ja näytelmä "Herrastapoja oppimassa".
30.09.1924	Iltama Saarenpäästä. Ohj. Kertomus, Sylvi Rantala. Lausuntaa. Näytelmä "Mustasukkaiset".
09.09.1924	Urheilukilpailut. Juhlailtama. Ohj. Tervehdyspuhe Jussi Vaali. Kuorolaulua, Hiutaleet. Esitelmä, Mikko Aura. Lausuntaa, Saima Nurmiranta. Puhe, Paavo Raukko. Palkintojen jako. Kuvaelma. Näytelmä "Ihmekös tuo".
20.09.1924	Illanvietto jäsenille. Puhui Jussi Vaali. Laululeikkejä. Vapaa tarjoilu.
27.09.1924	Iltama Merikaarrosta. Ohj. Kertomus, Humoreski, Eino Vaali. Näytelmäkappale "Perintö".
28.09.1924	Vuosikokous.
	Jussi Vaali, esimies Aili Vanhala, kirjuri

Ohjelmistossa on aikain kuluessa ollut monia isojakin näytelmiä, kuten "Seitsemän veljestä", "Simola ja Mälli-Pekka", "Pitkäjärveläisiä", "Tukkijoella", "Särkelä Itte" , "Unelma Karjamajalla" y.m. Keskusseuran tai Kyrönmaan piirin järjestämiin näytelmäkilpailuihin on useasti osallistuttu.

Aika ajoin on järjestetty seurassa kyläkuntien välisiä näytelmäkilpailuja tai joku ryhmittymä haastanut toisen, näin esimerkiksi nuoriso haastoi seuran vanhemmat näyttelijät. Loppiaisena 1938 järjestettyihin kilpailuihin Merikaarrosta ilmoittautui kolme näytelmää. Kevätkaudelta 1951 on tiedossa tulokset: 1. Saarenpää, näytelmä Korpi herää, 2. Järvenkylä: Korpi nukkuu. 3.Merikaarto: Nokikolarin rakkaus, 4. Torkkola: Yllätysten päivä, 5. Saarensivu: Kolme pientä porsasta.

Näytelmä (1959)"Arvaapas uudestaan". Ohjannut Jalo Tuominen. Istumassa Risto Vanhala, Aulis Vestermark, Liisa Virtaniemi (=>Kotila) Raili Tuominen (=>Krook), Auli Laine (=>Berg), seisomassa Jalo Tuominen, Lauri Kuusisto, Katri Kiviranta (=>Haarala) ja Terttu Svens.

 

Näytelmä "Suutari Vilihunen". Ohjannut Olavi Uusitalo. Istumassa Rauno Vestermark, Sirkka Vuorinen (=>Haldin), Hellen Grims (=>Ahlmark), Mauri Korkeamäki,. Seisomassa Risto Vanhala, Erkki Kiviranta, Aulis Vestermark, Antero Kiviranta ja Olavi Uusitalo.

 

Näytelmä "Rantalassa". Ohjannut Väinö Alanen. Istumassa Anna-Liisa Leppänen (=>Niemi), Lauri Kuusisto, Helvi Rinta (=>Parkkari), Sanni Tuominen (=>Mustonen), Katri Eskelä (=>Vanhala), Oiva Myntti. Seisomassa Sisko Ketonen (=>Torkko), Seija Oksanen (=>Smeds), Terttu Tuominen (=>Krook), Pauli Talonen, Kalevi Niemi, Jouko Mäkinen, Veikko Rinta, Väinö Alanen. Takarivissä Aulis Vestermark, Lauri Saarinen, Erkki Koskiniemi, Risto Vanhala.

 

Näytelmä "Pitkäjärveläiset". Ohjannut Olavi Uusitalo. Istumassa Rauno Vestermark, Mirja Heinonen (=>Vanhala), Helvi Rinta (=>Parkkari), Osmo Virta. Seisomassa Olavi Uusitalo, Sinikka Turtiainen, Mauri Korkeamäki, Auli Myntti (=>Mantere), Raili Kauppi, Risto Vanhala, Seija Oksanen (=>Smeds), Väinö Vestermark, Saimi Vestermark (=>Smeds), Pertti Eskelä, Aulis Vestermark, Erkki Koskiniemi, Helli Oksanen (=>Moisio).

 

Näytelmä (1956 - 1957) "Keinumorsian". Ohjannut Jalo Tuominen. Henkilöt istumassa Lasse Jussila, Auli Laine (=>Berg), Terttu Svens ja Risto Vanhala. Seisomassa Kalevi Korkeamäki, Mauri Korkeamäki, Väinö Vestermark, Hellen Grims (=>Ahlmark), Lauri Kuusisto, Eila Parkkari, Aulis Vestermark, Veikko Korkeamäki, Keijo Oksanen, Jalo Tuominen ja Unto Uusitalo.

 

Näytelmä "Nokikolarin rakkaus". Ohjannut ?? 1952. Kuvassa Erkki Koskiniemi, Helli Oksanen (=>Moisio), Osmo Virta, Seija Oksanen (=>Smeds) ja Katri Eskelä (=>Vanhala).

 

KURSSIT

Näytelmiin saatiin usein vierailevia ohjaajia tai pidettiin näytelmäkursseja, jotka useimmiten kestivät kaksi viikkoa. Lopuksi saatettiin järjestää kahtena iltana iltama, kummankin ohjelmassa myös näytelmä. Kaarlo Kultalahti vieraili usein tällaisen kurssin ohjaajana, vuonna 1944 esitettiin näytelmät Kapituliherra ja Aino. Muita kurssinvetäjiä ovat olleet mm. Väinö Alanen, A. Vuolle, Heimo Turtola, H. Honkavaara ja Jussi Inkinen.

Keskusseura tuki nuorisoseurojen toimintaa järjestämällä yleensä vuosittain ohjauskiertueen, jolloin seuran joku ohjaajista kävi kussakin paikallisseurassa toteamassa toimintatilanteen ja innostamassa jatkoon. Samoin järjestettiin useimmiten viikon mittaisia iltakursseja keskusseuran ohjaajan johdolla. Ohessa erään kurssin pöytäkirjaa.

Viikon iltakurssit alkaen 17.5.1943 johtajana neiti Äystö

Pöytäkirja Kiviniemen Ns. iltakurssilta 20.5.1943. Saapuvilla oli 18 tyttöä j a 17 poikaa. Puheenjohtajana toimi Eila Kukko ja sihteerinä Elvi Koskela. Aluksi oli seuran varsinainen kuukausikokous. Tämän jälkeen seurasi illan ohjelma, joka oli seuraavan sisältöinen: Tervehdyspuheen piti Viola Kesti. Aira Sauso esitti lausuntaa. Kaksinlaulua esittivät Martta Holtti ja Helvi Laurila, tämän jälkeen seurasi Raili Karran luenta. Kurssin ohjaaja piti esitelmän alkoholista ja sen turmiollisesta vaikutuksesta. Keskusteltiin neuvojan raittiusasiasta laatimien kysymysten perusteella. Puheenvuoroja käytettiin 13. Edellisen illan pöytäkirjan luki Helvi Laurila. Arvosteltiin illan ohjelma. Tervehdyspuhe oli hyvä kaikilla, vaikka loppuikin kohta alkuunsa. Aira Sauson lausunta oli hyvä ensikertalaiseksi. Kaksinlaulu oli myöskin kaunista, vaikka nauru sen pilasi. Laulut olivat kauniita, vaikka laulajat olisivat tarvinneet keppiä. Raili Karran luenta oli hyvä. Neuvojan esitelmä oli ehdottomasti kiitettävä. Puheenjohtaja toimi myös hyvin. Lopuksi laulettiin yhteisesti "Sillanpään marssilaulu". Ilta päätettiin parimarssilla.

Pöytäkirja Kiviniemen Ns. iltakurssilta 21.5.1943. Saapuvilla oli 19 tyttöä j a 10 poikaa. Puheenjohtajana toimi Aira Sauso ja sihteerinä Anni Louko. Aluksi laulettiin "Vilppulan urhojen muistolle" Sitten seurasi illan ohjelma. Tervehdyspuheen piti Eero Hakola. Laulua esitti Viljo Sauso. Lausuntaa olisi ollut Irja Virralta, mutta häntä ei ollut saapuvilla. Pakina Lauri Kuusistolta. Vaasan Jaakoon juttuja Vilho Kestiltä, mutta häntäkään ei ollut saapuvilla. Sitten arvosteltiin illan ohjelma. Tervehdyspuhe arvosteltiin oikein hyväksi, sillä siinä oli paljon hyviä ajatuksia. Laulu meni loistavasti, kun oli vanha tekijä laulamassa. Pakina arvosteltiin kiitettäväksi, hieman harvempaan olisi saanut lukea. Sitten valittiin sunnuntain ohjelma. Laulua Eero Hakolalta. Vaasan Jaakoon juttuja Ethel Auralta. Kummitusjuttuja Viljo Sausolta. Taikoja Aili Antilalta. Jokaisella kurssilaisella pitäisi olla jokin hauska sananparsi. Viimeisenä seurasi tyttöjen ja poikain välinen tietokilpailu. Osanottajat olivat: Ethel Aura, Mirja Eskelä, Lilja Saarinen, Elvi Koskela, ja Eila Kukko, Viljo Sauso, Lauri Kuusisto, Pauli Karra, Pertti Eskelä ja Arvo Perho. Jokaiselle tehtiin kolme kysymystä ja tytöt voittivat pojat saaden 12.5 pistettä, poikain saadessa 8 pistettä. Voittajille kohotettiin kolminkertainen eläköönhuuto. Ohjelma lopetettiin laulamalla yleisesti "Taivas on sininen ja valkoinen". Lopuksi mentiin piirileikkiä.

NUORISOSEURAKERHOT

Hyvin tärkeitä ovat olleet Nuorisoseurakerhot, joissa opiskeltiin nuorisoseuramerkkiä varten. Oppikirjana on ollut Aukusti Ripsaluoman teos: Nuorisoseuratyön opas. Merkkivaatimuksiin kuului tietty määrä esiintymisiä eri tehtävissä, kirjoitelmat ja kotiseututyö. Hyväksytyn tutkinnon jälkeen osallistujille jaettiin nuorisoseuramerkit. Seuran historian ensimmäiset merkit jaettiin Kiviniemen Nuorisoseuran vihkiäisjuhlassa 6.9.1931. Osa merkinsaajista on mahdollisesti ollut mukana vuoden 1928-1929 nuorisoseurakerhossa.

Kiviniemen vihkiäisjuhlassa 6.9.1931 luovutettiin Järvenkylän NS:n historian ensimmäiset nuorisoseuramerkit seuraaville: Aune Kangasmäki, Onni Kangasmäki, ToivoSaari, Frans Ellilä, Viivi Vallin, Väinö Myntti, Astrid Vestermark, Dagny Andersson, Fanni Kukko, Eino Mylläri ja Laila Piittari Ylipäästä. Osa heistä on ilmeisesti tässä nuorisoseurakurssin (1928-)1929 (-1930) kuvassa. Rakennuksen yksityiskohdat näyttävät sopivan Järvenkylän Nuorisoseuraan.

OPETTAJAT NUORISOSEURASSA

Kansakoulujen opettajisto on ollut useassa vaiheessa mukana seuran toiminnassa. Jo pikkukoulunopettaja Liisa Akkolan tiedetään olleen mukana näytelmissä vanhalla talolla Järvenkylässä, Merikaarron opettaja Fanny Rikman oli seuran ponteva puheenjohtaja, jopa niin, että osa vapaa-ajallaan osallistuvasta nuorisosta sai yliannoksen. Selma Rantamäki on jo ennen mainittu. Myös Merikaarron opettaja Kalevi Talvitie veti lähinnä liikuntatoimintaa Merikaarrossa, mutta myös Nuorisoseuran nimissä. Viimeksi vielä Erkki Sorila Saarensivun koululta johti liikuntapiiriä ja järjesti palloiluharjoituksia seuran salissa.

Kalevi Talvitien muistoja toiminnasta Kiviniemen nuorisoseuran puitteissa:

Nuorisoseuran alueella ei ollut juuri kulttuuritarjontaa, joten alkukankeuden jälkeen yleisöä riitti. Eräs hauska tapaus sattui; oli näytelmän väliaika ja lavasteiden vaihto. Kun soittajat olivat valmiina, oli yleisökin valmis siirtämään penkit syrjään ja tanssi alkoi. Kahvioon menijöitä riitti. Mutta sitten tuli sisään kaksi poliisia, vähän kysymysmerkkinä. Minä pomona selittämään lavasteiden vaihtotouhun sekä kysyin: eikö ole parempi, kun tanssitaan kuin että joukko menee pusikkoon ryypylle? Pyysin poliisit kahville ja tarjottavaahan oli, kun naiset olivat leiponeet. Kaikki meni hyvin ja ohjelma jatkui. Seuraus oli, että Kiviniemen iltamapäivänä poliisit tulivat hyvissä ajoin, sanoen, että on hyvää ohjelmaa.

Oman lukunsa ansaitsee koulun ja nuorisoseuran yheistyönä toiminut askartelukerho, toimenkuvana mm. kankaan painanta ja pöytälamppujen valmistus sekä siihen aikaan harvinainen pikkujoulu. Pienimuotoista lentopallon paukutustakin harrastettiin seuratalolla. Suurin innoituksen kohde oli jalkapallon lisäksi hiihto, jota varten pidettiin myös maastojuoksukisoja kunnon kohottamiseksi, Vähänkyrön halkihiihto ja nuorisoseurojen viestihiihdot.

Osanottajia riitti ja voi todeta sen tosiasian, että aina tarvitaan vetäjä. Minulla oli miellyttäviä hetkiä Kiviniemen Nuorisoseuran parissa, niitä aikoja on mukava muistella, niin kauan kunnes ne häipyvät iän mukana.

KIVINIEMI HIIPUU

Vuonna 2004 annetun yhdistysrekisteriotteen mukaan seuran nimenkirjoittajat ovat Erkki Lidman, Seppo Kukko ja Erkki Kiviranta, jotka on kirjattu yhdistysrekisteriin 1961. Myöhempiä valintoja ei ole rekisteröity.

Vuodelle 1962 valittiin puheenjohtajaksi Veikko Korkeamäki sekä seuralle tarpeelliset toimikunnat. Arkistonhoitajaksi valitun Helge Svennsin haltuun arkisto jäi ja on 2000-luvulla siirretty talteen Maakunta-arkistoon. Vuosikokouksen jälkeen seuran toiminnasta ei mainittuna vuonna ole muita arkistomerkintöjä. Seuraava vuosi on myös vailla merkintöjä.
Merikaarron Kenttäyhdistyksen papereista ilmenee, että kylässä Kiviniemen Nuorisoseuran hyväksi toimineet kaksi ompeluseuraa päätettiin lopettaa 24.4.1963, kun Kiviniemen toiminta ja remonttihaaveet katsottiin rauenneiksi. Toinen ompeluseura päätti luovuttaa 100 toinen 20 markkaa kalustolle sekä loput varat kenttäyhdistykselle. Arne Snickars valtuutettiin siirtämään rahat.

Vuonna 1964 pidettiin vuosikokous 22. heinäkuuta. Siinä kokouksessa valittiin uudeksi puheenjohtajaksi Risto Kukko. Sen vuoden toiminnasta ei ole näkyvissä pöytä- ja tilikirjamerkintöjä. Mutta Risto Kukko kertoo vuoden -64 toiminnasta seuraava:

19.2.2007 Risto Kukko
Viimeinen valssi Kiviniemen nuorisoseuralla

Keväällä 1964 Merikaarrossa oli joukko poikia, joita kitaramusiikki oli ajan tavan mukaan ruvennut kiehtomaan. Pojat pyysivät minua mukaan ja asiat alkoivat rullata eteenpäin. Oivallinen harjoittelupaikka löytyi Kiviniemen Nuorisoseuralta. Soittoa harjoittelimme kuutena iltana viikossa ja paikalla oli runsas ja uskollinen kuulijakunta. Se oli nuorisotoimintaa parhaimmillaan näin jälkikäteen arvioiden.

Kun soittotaito alkoi edistyä, syntyi ajatus päästä esiintymään. Asia kehittyi niin että kutsuimme yleisen kokouksen koolle ja valitsimme kitaramusiikille suopeanjohtokunnan. Paikalla oli parikymmentä henkilöä ja kokous pidettiin asiallisesti. Kokouksen puheenjohtajana toimi Veikko Korkeamäki ja pöytäkirja on säilynyt jälkipolville. Johtokuntaan esimieheksi valittiin Risto Kukko, jäseniksi Tapio Välimaa, Timo Vanhala, Pauli Pihlaja, Asko Kleemola, Jussi Mäkynen, Gösta Krook, Paavo Kaarto ja Seppo Törvi

Tilauksia alkoikin pikkuhiljaa sadella ja lopputuloksena lienee neljät tai viidet tanssit. Lipun hinnat olivat murto-osa normaaleista tanssilipuista ja se houkutteli paikalle kohtuullisen määrän hauskanpitäjiä. Parhaimmillaan oli väkeä yli sata henkeä mutta ei kahta sataa. Kerran veroliput loppuivat kesken ja poliisit tulivat tarkastuskierrokselle. Asiasta sovittiin niin että vastaava määrä lippuja revitään jälkikäteen.

Asiat sujuivat mutkattomasti kun johtokunnasta puolet koostui orkesterin jäsenistä. Asioista sovittiin harjoitusten lomassa, yhtään virallista johtokunnan kokousta ei pidetty. Jatkoimme operaatio "Ravistelua " korjaamalla välttämättömät paikat kuntoon. Mm. jakorasiat jotka oli impukalla ammuttu hajalle. Yksi merkittävimmistä korjauskohteista oli ulko-ovien paikalleen asennus. Kalevi Eskelän valmistamat pariovet löytyivät maalamattomina eteisen nurkasta.

Kun lehdissä alkoi näkyä Kiviniemen tanssi-ilmoituksia heräsi Tekijänoikeustoimisto. Se vaati myös aikaisempia rästejä hoidettavaksi. Veljeni Seppo joka oli tuttu kyseisen ongelman kanssa, antoi oivalliset neuvot vastineen laadintaan ja niin lasku jäi viimeiseksi ns:n historiassa. Laatimani vastine oli suurin piirtein seuraavanlainen.

"Soitamme lähinnä kansanmusiikkia, omia sävellyksiä ja sovituksia, kehotamme Teostoa lähettämään tarkkailijan seuraavaan tilaisuuteemme, mikäli hän tunnistaa jonkun kappaleen toisen säveltämäksi, suoritamme maksun". Ei tullut tarkkailijaa, eikä seuraavaa maksukehotusta.

Vähänkyrön kunnan sähkölaitos lähetti kolme laskua ja uhkasi katkaista sähkön jos laskuja ei makseta. Maksoin heti pienimmän laskun pois ja yllätykseksemme saimme kuulla että loput oli annettu anteeksi!

Kiviniemen viimeiset tassit järjestettiin syksyllä 1964. Ns. Kyrölässä oli tanssit samana iltana heikolla menestyksellä. Into loppui kun orkesterimme alkoi saada yhä useammin tilauksia menestyviltä tanssinjärjestäjiltä. Puffetin pidosta voisi tehdä oman juttunsa, siinä keskeisessä roolissa toimi Eino Koivisto.............

Vuodet 1965 ja 1966 olivat hiljaisia. Sitten vanha kunnallis-ja nuorisoseuramies Toivo Antila puuttui asiaan, kutsui ensin koolle epävirallisen kokouksen toimintaa alkuunpanemaan. Antila valittiin puheenjohtajaksi ja opettaja Erkki Sorila sihteeriksi. Toiminta oli lähinnä palloilua Erkki Sorilan ohjauksessa. Tilan laajentamiseksi seuratalon näyttämön lattia laskettiin salin tasolle. Jossain vaiheessa tiedetään järjestetyn bingoakin, mutta siitä ei ole selvempää tietoa. Palloilijat saavuttivat pokaaleitakin. Tapani Myntti tiesi, että ne olisi myöhemmin siirretty kunnantalolle.

Ritva Sorilan kertomaa:

En kyllä paljonkaan muista muuta kuin, että Kiviniemi oli tosi huonossa kunnossa, ilman ikkunoita ja ovia. Seinät olivat hyvät hirsiseinät ja Erkin kanssa sitä katsellessa meille nuorisoseuraihmisinä tuli paha mieli ja ehkä vähän niin, että tarttis tehdä jotakin. Joitain kokouksia asian tiimoilta pidettiin koululla ja seuraa aloiteltiin siivota ja korjata jo meidän ollessa siellä (1966-1976) Erkki oli paremminkin mukana kun minä taas hoitelin lapsia ja toimin Vähänkyrön Naisvoimistelijoissa. Kahvia taisin kokousväelle keittää ja olla äänessä. Eipä minusta tämän enemmän apua.

VIIME PONNISTUS JA LUOVUTUS

Yrityksiä tehtiin talon kunnostamiseksi. Sitten tuli kunnan ympäristölautakunnalta määräys, että talo oli korjattava tai purettava. Syksyllä 1973 tehtiin päätös talon ja tontin myymisestä, Tarjousten ja jälkihuutokaupan jälkeen seuran vuosikokous 16.4.1974 päätti myydä talon Paavo Valtarille. Rekisteröidyt nimenkirjoittajat olivat kaikki elossa, mutta kokouksessa valittiin uudet nimenkirjoitajat, joiden allekirjoituksin, valintaa rekisteröimättä, kauppa junailtiin laissa läpi. Talon kauppahinta 11200 silloista markkaa päätettiin sijoittaa pitkäaikaiselle tilille. Myöhemmin kehiteltiin tapoja varojen sijoittamiseksi, haaveiltiin mm. ostaa Postilta koulun vierestä maata urheilukentäksi. Sitten opettaja Sorila muutti pois 1976 ja toiminta taas halvaantui.

Samassa kokouksessa, jossa kiinteistön myynti hyväksyttiin, päätettiin myös jatkaa toimintaa muissa puitteissa. Niinpä valittiin johtokunta Tapani Myntti, Erkki Sorila, Vieno Ahola, Hilkka Vestermark, Sirkka-Liisa Rinta, Pauli Pihlaja, Jouko Latvala, Toivo Antila, Edvin Latvala, Kalevi Niemi, Eino Marttila ja Väinö Vestermark. Vuosikokous ei valinnut seuran puheenjohtajaa, kuten oli ollutkäytäntönä. Johtokunnan kokouksissa Tapani Myntti on usein valittu puheenjohtajaksi.

Vuoden 1974 vuosikokous jäi seuran toiminnan viimeiseksi. Valitun johtokunnan jäsenet ovat olleet tekemässä päätöksiä lopulliseen luopumiseen 1989 saakka. Järjestäytymiskokouksen jälkeen on tieto kolmesta johtokunnan kokouksesta, viimeisin 22.4.1989.

Tämä teksti on kopioitu Virve Antilan hallussaolevasta irtoarkilla olevasta pöytäkirjasta.

Kiviniemen Nuorisoseuran johtokunnan kokous 22.05.1989 Toivo Antilassa. Läsnä olivat: Edvin Latvala, Jouko Latvala, Väinö Vestermark, Toivo Antila, Vieno Ahola, Tapani Myntti ja Hilkka Vestermark.

?§ Päätettiin lopettaa Kiviniemen Nuorisoseuran rahasto ja lahjoittaa Saarensivun koulun oppilaiden käyttöön ja tarkoitukseen.

Kokouksen puolesta Hilkka Vestermark Tapani Myntti

Lähde: Saarensivun koulun johtokunnan pöytäkirjat. Ote pöytäkirjasta

Kokous 23.11.1989
Läsnä: Heikki Marttila, pj. Ulla Nyystilä, Keijo Oksanen
Marja-Liisa Leino, Eija Lammi

Muut asiat: Kokouksen aikana johtokunta sai vieraakseen Kiviniemen Nuorisoseuran johtokunnan edustajat. Kiviniemen Nuorisoseuran johtokunta on lopettamispäätöksen yhteydessä päättänyt antaa nuorisoseuran tilille jääneen rahasumman Saarensivun koulun oppilaiden käyttöön. Rahaa voidaan käyttää stipendi-, retki- ja vapaa-ajan tarkoituksiin.
Käyttötarkoituksesta voi tarkemmin päättää kulloinenkin johtokunta.

Stipendien saajat vuosina 2000 - 2006 Ala-asteiden oppilaat: Laura Louko, Heikki Rinta, Sini Virtanen, Marianne Lalli, Mauri Uusitalo, Riikka Perämäki, Perttu Eskelä, Julia Häkkinen, Jussi Maartonen, Esa Lahtinen, Nelli Vanhala, Lotta Syri, Johanna Maartonen, Mikko Ahola ja Ilkka Petäjistö. Yläasteen oppilaat: Päivi Rinta, Jonna Pikkarainen, Johanna Valtari, Teemu Latvala, Laura Louko, Heikki Rinta, Sini Virtanen, Marianne Lalli, Riikka Perämäki ja Perttu Eskelä.

Osana Merikaarron kylähistorian keruuta ovat Risto Kiviranta ja Pauli Kukko tutkineet Kiviniemen Nuorisoseuran historiaa. Asiaintilan valjettua kypsyi ajatus seuran virallisesta purkautumisesta, kun viimeinen seuran tilitapahtuma on vuodelta 1978 ja silloisten varojen siirto koulun käyttöön on tapahtunut 1989.

Seuran entisiä puheenjohtajia ja hallituksen jäseniä kutsuttiin koolle ja he päättivät yksimielisesti panna purkamisprosessin alulle. Sitä varten kutsuttiin koolle vuosikokous 1.4.2007.
Vuosikokous määritteli eräitä toimivaltakysymyksiä, hyväksyi toimintakertomksen 16.4.1974 alkaen sekä tilit, ilman ainoata alkuperäistä kuittia, kokouspäivään asti. Vain se on varmana, että kaikki mitä oli ollut, oli lahjoitettu koululle. Niinpä nollatase hyväksyttiin ja vastuuvapaus myönnettiin yksimielisesti.

E-P:n Nuorisoseuralta saatiin 10.4.2007 päivätty lausunto, joka päättyi lopputuleman toteamiseen. Sääntöjen vaatima toinen kokous seuran purkautumisesta pidettiin. 15.4.2007. Purkautumisilmoitus jätettiin rekisteriviranomaisille 16.4.2007. Kun vielä saadaan ilmoitus, että seura on poistettu rekisteristä, on ansiokas seura, opin, sivistyksen ja virkistyksen antaja tehtävänsä täyttänyt.

Risto Kiviranta on käynyt läpi Järvenkylän - Kiviniemen nuorisoseuran säilyneen arkiston, osin skannannut, osin kirjoittaen kopioinut tilitietoja, pöytä- ja päiväkirjoja. Niitä pidetään halukkaitten saatavilla cd-levyillä. Tavoitetut alkuperäiset asiakirjat ja tallenteet on sijoitettu Vaasaan Maakunta-arkistoon, ja loppuvaiheessa syntynyt aineisto siirretään sinne.

Siirtolaisuus

Mahdollisuuksien maassa

Pauli Kukko

Suurimman maastamuuton aikana 1880-1920 USA oli vetovoimaisin kohde. Sinne mentiin puuveitsellä kultaa vuolemaan. Myöhemmin ovat Kanada, Austraalia ja sitten Ruotsi herättäneet kiinnostusta. Merikaarto-sivuston englanninkielisessä historiankuvauksessa on melko kattava luettelo Merikaarrosta 1880-1920 lähteneistä siirtolaisista muodossa sukunimi-etunimi-isännimi-syntymäaika-virkatodistuksenottopäivä-kohdemaa-y.m.

ERÄÄN LOKARIN TARINAA
Eino Kukon 1980 muistamana.

Siälä rapakon takana, siälä oli monta merikaartolaasta erilaasis hommis. Ei se ollu Niagara, se oli jokin suuri joki, oliko se nyt sitten se kuuluusa Amatson-joki, se joki kumminkin, joka vaikuttaa Kolf-virran juoksuun. Tämän tarinan kertoja oli ollu siälä apurina vookempaasilla (=walking boss), joka oli kaiketi saksmanni, niin perusteellinen se oli. Piti saada kyseinen joki tukhon voimalaitosta varten. Miten ollakkaan, siinä joen lähellä oli vuori niinkuin suuri limppu. Se vain seliällensä sinne jokhen, niin pato olis valmis. Joo-o, töihin vain.

Töihin otethin kaivosmiehiä ja ruvethin tekemhän vuoren alle tunnelia rannan suunnas. Junilla ja kaaroolla ajethin louhos pois ja päätunneli tehthin melekeen läpi. Siitä vinkkelihin vähä piänempiä tunnelia ja sitten viälä piänempiä tunnelia, johka vain skottis skärryyllä pääsi tavaraa tuamhan ja viämhän. Kyllä siälä varmhan oli Slaihialaasiakin töis, kun kerran oli tuan nimisiä kärryjä.

Ei siinä vookempaasis muuta vikaa ollu, mutta se oli kova juamhan. Kun me olima senkans niin kovin saman näköösiä, minä useen tuurasin sitä varsinkin siinä lataamises. Tinamyytiä ajethin junalla satoja kuormia ja niillä skottiskärryyllä lykithin niihin piänempihin tunneliihin, tulilanka oli monta mailia pitkä. Kun se sytytethin, se kesti palaa toista päivää. Ja sitten poiat tärähti. Koko vuori nousi ilmaan kuin suuri limppu. Ilmas se kääntyy ylösalaasin, meni joen päällen ja putos siihen. Siinä oli se pato. Siinä oli voimalaistoksen juovat ja kaikki valmisna ja vuoren pohja oli valmis asua päälle kaupunki, oli rautatiet ja kaikki. Vookempaasi sai kaksinkertaasen hinnan.

Mutta poijaat, jos mä toren sanon, niin oli mulla tiketti valamhiksi ostettuna Suamhen, jos huanosti menis. Oli siitä huonojakin seurauksia. Suomeskin oli kylmä ja märkä kesä, ennenkun vesi altaassa nousi ja rupes menemhän sen padon yli. Sitten ilmat lämpeni jälleen ja muutenkin kaunistuivat.

ERÄITÄ KATKELMALLISIA SIIRTOLAISTARINOITA

mukana ovat:
Tomtti Juha ja sisar Johanna Lyydia
Seppälä, Simon lapset Liisa, Jaakko ja Tuomas.
Seppälä, Jenny Mariantytär, täti Sofia Autio ja enot M. Hakola, T.Koskela, J.Laine.
Seppälä Mikko ja Tuomas Jaakonpojat.
Knooka Hilja Elina
Kauppi Fiina ja Jaakko
Kukko Mikko, Iisakki, Juho ja Maria, Iisakin lapset
Kukko Tuomas Mikonpoika, vaimo Serafia Holtti sekä lapset.
Trastit, isä Mikko, lapset Simon, Mikko, Johannes, Elviira ja Lyydia Elisabet.

TOMTTI JUHA VILHELM ja hänen sisarensa Johanna Lyydia.
Juha Vilhelm Tomtti, synt. Vähäkyrö, kuoli Fort Bragg, CA 12.8.1919.
Johanna Lyydia Tomtti, Markkula, synt. Vähäkyrö 1893, kuoli Fort Bragg, CA 16. 3.1948.
Vanhemmat: Mikko Tomtti, kuoli Vähäkyrö 19.10.1845, kuoli Vähäkyrö
Sofia Blomberg, synt. Vähäkyrö 14.10.1851, kuoli Vähäkyrö 21.2.1912.

Mikko ja Sofia Tomtilla oli oma talo Kujanperässä vuokratontilla. Mikko oli taitava huonekalupuuseppä. Tytär Maria oli naimisissa Turkin - Venäjän sodan veteraanin, sotilassuutari Jaakko Sauson kanssa. Nuorempi tytär Elina oli talokas Jaakko Kukon puoliso Merikaarrossa. Mikon ja Sofian poika Juha lähti Amerikkaan huhtikuussa 1913, asettui Fort Bragg'iin Kaliforniaan. Jo saman vuoden syksyllä hän lähetti sisar Lyydialle matkarahat.

Juha ryhtyi punapuiden kaatoon. Ne saattavat kasvaa 2000 vuotta vanhoiksi, vaikka kaadetut puut olivat harvoin tuhatta vuotta vanhempia. Pituutta oli usein yli 80 metriä ja läpimittaa tyvestä viitisen metriä. "Läpiajettavia" puita tiedetään olevan kaksi jäljellä. Kolmannen kaatoi myrskytuuli joitain vuosia sitten. Puiden valtavat, jopa metrin läpimittaiset, oksat kasvavat lähes 30 metrin korkeudessa. Ne repeävät helposti irti ja ovat pudotessaan vaarallisia. Moni metsuri on kuollut sellaisen murskaamana. Vielä useampi on saanut "korkeakouluopetusta". Kaadettaessa puu pomppaa arvaamattomasti ylös tai sivulle, mistä myös aiheutuu vakavaa vaaraa. Karsimattoman puun katkenneet, terävät oksantyngät ovat koituneet monen silmän menoksi.

Punapuu on tyvestä paksu. Paljon työtä säästyy, jos puu katkaistaan muutaman metrin korkeudesta, onhan puuaines tyvessä käyttökelvotontakin. Metsurit hakkaavat puun kylkeen koloja, istuttavat niihin lankkuja sojottamaan sivulle. Niitä käytetään askelmina ylös mennessä. Samanlaisten lankkujen varaan tehdään sitten työskentelylava halutulle korkeudelle. Vaaransa on sielläkin toimiessa.

Juha Tomti tapasi kohtalonsa metsässä. Sisar Lyydian tytär kertoo: "John oli hakkaamassa kaadettua puuta, kun valtava oksa tuli alas ja tappoi hänet. Sellaista sanotaan "leskentekijäksi". Hänen sisarensa kutsuttiin katsomaan, oliko se John. Hän osoitti sormessa olevaa sormusta." Ilmeisesti tapahtumasta ei ollut uutista paikallisissa lehdissä. Minkäänlaista mainintaa kuolemasta ei ole löytynyt. Kuolinpäivä 12.8.1919 on saatu hautamerkistä.

Marraskuussa 1913 Juhan sisar Lyydia matkusti Los Angelesiin veljen lähettämällä lipulla. Hän tapasi siellä Sievissä 7.7.1890 syntyneen Emanuel Markkulan ja heidät vihittiin 22.6.1915. Suomessa olevilta kotiseurakunnilta ei pyydetty todistusta avioliittokelpoisuudesta tai niille muutenkaan ilmoitettu.. Heille syntyi poika Leo Fort Braggissä Kaliforniassa 16.5.1917. Sitten he päättivät palata Emanuelin kotipaikalle Suomeen.

Toinen poika Lauri syntyi 29.4.1920 Sievissä. Amerikassa solmittu avioliitto ei Suomessa pätenyt. Heidät piti Suomen käytännön mukaan kuuluttaa ja vihkiminen tapahtui 5.12.1920. Virkatodistukseen oli liitetty epävirallinen kommentti: "Lauri Johan oli merkitty heidän lapsekseen, vaikka vihkimisaika on muutama vuosi syntymän jälkeen, ei ollut tunnustuspäivämäärää."

Suomen talvi osoittautui liian kylmäksi Emanuelille, joka oli nauttinut Kalifornian ilmoista. Niinpä perhe matkusti takaisin Atlantin taakse. Leo-poika kuoli välittömästi heidän saavuttuaan New Yorkiin. Mukana seurannut Emanuelin äitikin oli kuollut matkalla. Muiden matka jatkui Fort Bragg'iin. Siellä syntyivät tyttäret Laila 3.10.1923 ja Lyyli 22.5.1927. Lyydia piti yhteyttä Suomessa oleviin sisariinsa, ja Elina Kukon kuoltua vielä Maria Sausoon, jolle hän sodan jälkeen lähetti Amerikanpaketteja. Maijan pojantytär Raili hoiti kirjeenvaihtoa.

Lyydian poika Lauri Markkula eli naimatonna Fort Bragg'issä, Laila miehensä Alvin Koskisen kanssa Garbervillessä, lapsia oli tytär Lydia Koskinen Green ja poika Leo. Lyyli Markkula, Rupe, Perry kuoli kesällä 2006 Fort Braggissä. Häneltä jäi tytär Leah Dean Rupe Tupper ja tytär Sharon Rupe Sullivan. Näihin on kirjeyhteys.

Täältä kotoa Laila Rakas Kiitos kirjeestä. Täälä on kaikki hyvin. On ollu oikein kuumia päiviä, mutta nyt vähän tuulee. Minä olen tehnyt kaartenin niin kuin ennenkin, mutta ei suurta. Minulla on oikein hyvin onnistunu kasvamaan hatpoksis taimet, minä istutan ne siihen, missä on ollu ennenkin, mutta tomeetukset minä panen tähän kanamökin tykö perunamaahan, kun ne on kyllin suuria taimia. Niin Pääsiäisen olin kotona, mutta illalla olimme Pappistikirkossa, siellä oli kaunis Pääsiäiskantaatti. Viimme tiistaina olimme kloveteilis hakemassa ohran siemeniä. Voi kun sielä oli kuuma. me näimmä Laurinkin samalla kertaa. Täälä on kaikki OK. Lyylin hampaat on pois. voi kuin ne oli lujas. Pappa menee työhön sillalle maanantaina, nyt se meni teettämään hampaat. Meille tulee kans takaisin täkseistä ja Lyylille kaikki, kun se on alaikäinen. Minulla on ollu pisi viikko ja vielä muhun hyvän päällä tuli tauti, … … .. , mutta minä sain hyvät metesiinit ja nyt on OK. Minä tein laiskan loppuviikon, makailin vain. Kaikki on hyvin, tulkaa käymään kun on aikaa, kyllä täälä on tilaa teille talossa ja minun sydämmessä, Äiti

Ote Lyydian tyttärelleen Lailalle lähettämästä suomenkielisestä kirjeestä

Laila Markkula Koskinen perheineen. Johanna Lyydia Tomtin tytär Laila, hänen miehensä Alvin Koskinen ja lapset Leo ja Lydia.

Lyyli Markkula Perry ja 3 sukupolvea. Lyydia Tomti Markkulan tytär Lyyli Perry vasemmalla, Lyylin tytär Sharon Sullivan oikealla, tyttärentytär Liza keskellä ja edessä Lizan tytär Emily.

SEPPÄLÄ LIISA > Myntti > Blum, ja veljet JAAKKO ja TUOMAS SEPPÄLÄ
Liisa Seppälä Myntti, Blum, synt. 14.10.1871, kuoli 29.6.1937 Winlock, WA,
Jaakko Sepppala, synt. 1.1.1886, kuoli ilmeisesti USA:ssa.
Tuomas Seppälä, synt. 22.3.1888, kuoli 28.1.1930, Chehalis, WA.
Maria Seppälä>Brandt, 8.3.1874-5.5.1921, ei tietoa muutosta ulkomaille.
Simo Seppälä, synt. 14.8.1869, ei muuttanut.
Vanhemmat: Simo Seppälä, synt. 15.3.1840 Vähäkyrö
Liisa Maanmies, synt. 5.3.1843 Vähäkyrö

Simo Seppälä oli Jenni Seppälän seurassa mainittujen Maria, Liisa, Mikko, Tuomas ja Juha Seppälän setä ja hänen vaimonsa Liisa oli lasten äidin sisar.
Liisa Simontytär avioitui 1893 ajuri Jaakko Myntin kanssa. Heillä oli vossikkaliike Vaasassa. Jaakko kuoli jo seuraavana vuonna ja Liisa palasi palvelustytöksi Merikaartoon, tapasi siellä juuri Amerikasta palanneen Mikko Blomqvistin. Heidät vihittiin 6.11.1898, he käväisivät Amerikassa ja Mikko lähti yksin uudelleen heinäkuussa 1901. Liisa seurasi tytär Senjan kanssa joulukuussa. Amerikassa he ottivat käyttöön nimen Blum. Liisan veli Jaakko matkusti Liisan mukana. ja Tuomas tuli perässä 1906.

Blumit asuivat alkuun Carbonadossa ja asettuivat sitten Washingtonin Winlock'iin. Heillä oli poika Niilo Blum, tytär Saima Blum Johnsson s. 1910 Winlock'issa, kuoli kotipaikalla 1982. Toinen tytär Martha Blum Fykerud, synt. 1902, kuoli Raymondissa, WA 1997. Senjaa ei enää muuton jälkeen näy.
Liisan puoliso Mikko Blomkvist oli syntynyt 24.3.1871. Hänen isoisänsä Tuomas on kirjattu tsaarin armeijan sotilaaksi nimellä Blomkvist. Alkuperäinen nimi oli Lill-Holtti eli Sippola. Esivanhempia on mm. Kolkissa ja Kukossa. Mikon vanhempi veli Jaakko muutti myös perheineen Amerikkaan.

Simo Seppälän lapset, Jenni Seppälän muistelmia, suomennettu lyhennelmä Bert Pellon englantilaisesta käännöksestä.
Vuonna 1901 Mikko ja Liisa Blum ja heidän tyttärensä Senja olivat olleet vuoden Suomessa Amerikassa käynnin jälkeen. Blum päätti lähteä takaisin Carbonadoon, Washingtoniin. jossa oli ollut aiemmin. Heillä oli vossikanajoliike Vaasassa. Mrs Blum ja Senja päättivät jäädä Vaasaan joksikin aikaa, mutta menivät perässä samana vuonna. Rouvan veli Jaakko matkusti mukana. Oltuaan vähän aikaa Carbonadossa, joka on hiilikaivoskaupunki, he muuttivat Winlock'iin, Washingtonin valtiossa, ja vossikkaliikkeestä huolimatta päättivät perustaa kotinsa Valtoihin.

Syksyllä 1905 Simo Seppälän poika Thomas, Liisa Blumin veli, oli asunut Vanha-äidin ja minun (=Jenni) kanssa pienessä tuvassamme, kun hänen äitinsä, isoäitini sisar, oli kuollut. Mike Blum oli luvannut lähettää hänelle rahaa tai liput. Viikot kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Tuomas odotti ja odotti. Kun Tuomas (Simonpoika) kuuli, että Hakolan eno suunnitteli lähteä toistamiseen, hän päätti lähteä tämän mukana ja lakata odottamasta luvattua höyrylaivalippua. En tiedä, mistä hän sai rahan lainaksi, mutta Vaasasta hän osti lipun. Kun Hakolalla oli kokemusta Amerikanmatkasta, Juha Latvala ja ehkä muitakin nuoria miehiä meni hänen mukanaan.

Muistan oikein hyvin, kun Tuomas helmikuun 16. päivänä herätti minut varhain, ollen jo täysissä pukeissa ja valmiina lähtemään Karralan, naapurin, mukana Vaasaan. Sieltä matkan piti jatkua kaksi päivää myöhemmin. Vanha-äiti ja minä jäimme itkemään, kun Tuomas lähti. Lähtöpäivänä Hakolan eno meni Tuovilasta junalla Vaasaan liittymään Tuomaksen seuraan. Oli hämmästyttävä sattuma, että juuri sinä päivänä posti toi ilmoituslapun, että metkalippu oli saapunut Amerikasta. Vanha-äiti meni postitoimistoon ja lippu lähetettiin Blumille takaisin. Tuomas matkusti Winlock'iin, perusti farmin ja meni naimisiinkin, mutta kuoli n.1930

SEPPÄLÄ JENNI, enot Tuomas Seppälä>Koskela, Mikko Seppälä>Hakola,
Juha (Jussi) Seppälä>Laine ; täti Sofia Seppälä>Autio, tädin mies Mikko Akkola
Jenni Seppälä Pelto, synt. 1896, muutti 1920. Äiti Maria Seppälä.
Maria Seppälä, synt. 10.10.1874, Jennin äiti, ei muuttanut.
Liisa Seppälä, Akkola, synt. 13.11.1872, Jennin täti, ei muuttanut.
EnoTuomas Seppälä > Koskela, synt. Vähäkyrö 30.4.1868, palasi, kuoli Vähäkyrö 1.8.1927
Eno Mikko Seppälä > Hakola, synt. Vähäkyrö 30.9.1876, palasi, kuoli 29.9.1950
Eno Juha Seppälä > Laine, synt. Vähäkyrö 21.1.1881, palasi, kuoli 1972
Täti Sofia Seppälä > Autio, synt. Vähäkyrö 9.9.1879, palasi, kuoli 25.7.1956
Mikko Akkola, Liisa Seppälän puoliso, synt. 13.11.1872, lähti, mutta käännytettiin takaisin.
Sisarusten vanhemmat: Mikko Seppälä, synt. 26.4.1841, kuoli 4.7.1888, Simo Seppälän veli.
Susanna Maanmies, synt. 11.9.1840, kuoli 22.4.1913.

Jenny Pelto lähti siirtolaiseksi 1920. Lapsena hän asui yhdessä isoäitinsä Susannan kanssa kutsuen tätä Vanha-äidiksi. Jenny sai läheltä seurata, miten täti Sofia, enot ja täti Liisan mies Mikko Akkola lähtivät Amerikkaan ja palasivat. Amerikassa hän kirjoitti muistelmansa, muuttajien ja läheisten vaihtelevat tunnelmat, toiveet, pelot ja ilot. Enot ottivat Seppälän sijaan uudet nimet. Jenni kutsuu heitä nimillä Tuomas-eno tai Koskela Eno, samoin Juha eno (Laine) tai (Mikko) Hakola eno. Seuraavassa Jennyn oma tarina poika Bertin kertomana, sitten Jennyn muistoja tädin ja enojen muutoista. Edellä jo oli muistoja Simo Seppälän perhekunnasta.

Jennyn muistelmia, Bert Pelto äidin muistelmien pohjalta, suomennos.

                    Jenny Seppälä Pelto ja Jaakko Pelto.

Jenny Seppälä syntyi 27.1.1896 pienessä mökissä Vähänkyrön Merikaarron Alaisessa päässä, äiti oli nuori, naimaton palvelijatar, joka työskenteli varakkaassa ruotsinkielisessä perheessä satamakaupunki Vaasassa. Noin vuoden ikäisenä Jenny jäi Marian äidin Susanna Seppälän hoitoon.
Susannalla itsellään ei leskenä ollut vakituista kotia. Hänen miehensä oli ollut myllärinä Seppälän myllyssä ja kolmen pojan ja neljän tyttären perhe oli kasvatettu myllärin tuvassa. Isän kuoltua myllärin toimen vastaanottanut poika Tuomas asui nyt myllärin tuvassa perheineen.

Susannan ja pikku Jennyn onneksi nuorin poika Juha pystyi ostamaan heille Holttilasta yhden huoneen mökin vastapäätä ikivanhaa Seppälän aluetta Kyrönjoen toisella puolella. Jenny muistaa sen päivän, ehkä 1900, kun he myllyn alapuolella olevaa pientä käymäsiltaa pitkin kävelivät uuteen kotiinsa.
Jennyn kouluvuosina Susannan pojat, erityisesti Juha ja Mikko huolehtivat heistä, ja heillä oli paljon yhteyksiä laajaan Seppälän sukuun. Susannan nuori tytär Sofia oli siihen aikaan piikana läheisessä Holtissa. Pitkinä talvi-iltoina Susanna kehräsi villaa langaksi varakkaammille naapureille, mm. Karran ja Vallinin perheille.

Kesäaikaan Susanna otti esiin kangaspuut ja kutoi kangasta, kuten monet Merikaarron naiset 1900-luvun alussa. Merikaartolainen Sallin Maija keräsi naisten kankaat ja myi niitä tekstiilikojussaan Vaasan torilla. Lisäksi Jennyn äiti avusti pienillä summilla Jennyn ylläpitoa. Jenny ei muistelmissaan kerro nälästä tai muista taloudellisista ongelmista.

Jennyn muistelmat antavat positiivisen kuvan maalaiselämästä vuoden 1900 vaiheilla. Heidän tarpeensa olivat yksinkertaiset ja ikääntyvä isoäiti terve. He olivat hyvissä väleissä Enkeksen väen ja muiden naapureiden kanssa, samoin joen toisella puolen asuvien Seppälälan sukuun kuuluvien kanssa.
Jenny kirjoitti omaelämäkerrassaan, miten vuosisadan alussa enot lähtivät Amerikkaan, Mikko oli lähtenyt ensin. Juha, Jennyn suosikki, oli 20-vuotias lähtiessään veljien perään 1902. Hän oli poissa 10 vuotta. Myös Sofia meni, ja jonkun aikaa neljä Susannan lasta oli työssä sahalla Hoquiamissa, Washingtonissa, lähellä Tyyntä valtamerta.

Juha-eno oli luvannut äidilleen ja pikku Jennylle, että hän lähettää heille rahaa säännöllisesti, niin että heillä ei olisi puutetta. Juha piti lupauksensa. Juha-eno lupasi myös avustaa Jennyä koulunkäynnissä Merikaarron kansakoulun jälkeen.

Jenny lähtikin Vaasan Lyseoon (Tyttölyseoon) Juha-enon tuella. Tuo satamakaupunki on saanut nimensä Vaasa-kuninkaista, kun Suomi kuului Ruotsiin. Äiti Maria oli tuohon aikaan palvelusneitona tuomari Harald Boucht'in perheessä Vaasassa, joten Jenny kävi usein äitinsä luona tuntien jälkeen, vaikka asui muiden sukulaisten luona. Hän oli joskus vahtimassa perheen pikku Christer'iä, josta tuli myöhemmin Jennyn ja hänen perheensä hyvä ystävä. Tyttölyseon jälkeen Jenny halusi mennä Jyväskylän seminaariin valmistumaan opettajaksi. Hän kääntyi jälleen Juha-enon puoleen ja saikin apua, vaikka tämä oli nyt naimisissa ja kotimaahan paluun jälkeen oli joitain hankaluuksia. Jennyn seminaarivuodet 1914-1916 olivat kiihottavat ja vaikuttivat häneen, erityisesti silloisen ensimmäisen maailmansodan takia. Muiden opiskelijain tavoin hänestä tuli kiihkeän kansallismielinen ja hän halusi koko elämänsä palvella maataan.

Kansalaissota "punaisten" joukkojen ja "valkoisten" kansallismielisten välillä puhkesi Jennyn valmistuessa seminaarista. Hän oli aluksi Vaasassa lyhyen ajan ja sai sitten vakituisen viran Kalsilan koululla Vähässäkyrössä. Koulu oli lähellä Perkiötä, jossa asui sukulaisperhe Peltoset. Heidän luonaan hän oli jo aiemminkin kyläillyt.

Opettaessaan Kalsilassa 1918-1920 Jenny auttoi Peltosia kirjoittamaan kirjeitä Amerikkaan poika Jaakolle, joka oli Amerikassa nimellä Pelto. Kirjeenvaihdon tarkoituksena oli lähinnä ylläpitää yhteyttä perheen nuorempaan poikaan Vilhoon, joka oli äskettäin muuttanut veljensä luo. Jaakko oli muuttanut 16-vuotiaana 1901 kummisetänsä Jaakko Vallan kanssa.

Kirjeenvaihto Jaakko Pellon kanssa johti avioliittoaikeisiin. Jaakko tuli Suomeen ja häät pidettiin marraskuussa 1920. Alkupuolella tammikuuta 1921 he lähtivät Amerikkaan, jossa Jaakko oli autonkuljettajana ja puutarhurina kansainvälisesti tunnetun kirurgin, Dr. R. C. Coffeyn palveluksessa. Pari asui ensin Portlandissa, Oregonissa ja sitten saivat pienen asunnon tohtorin väljästä talosta. Pojat Mauri, Pertti ja Kalevi syntyivät täällä 20-luvulla.

Jaakko ja Jenny tulivat Suomeen 1925, kun Mauri oli aivan pieni. He aikoivat jäädä Suomeen, mutta Jennyn suureksi pettymykseksi Jaakko totesi, että hänellä oli Suomessa vähän mahdollisuuksia, ja entiset työnantajat houkuttellivat heitä palaamaan. Vastahakoisesti Jenny suostui palaamaan. Vuoteen 1930 tultaessa Jaakko ja Jenny tunsivat olonsa sidotuksi ja turhautuneeksi asuessaan Coffeyn talon ahtaassa asunnossa. Päätettiin, että Jaakko avaisi autokorjaamon ja bensiiniaseman jossain suomalaisalueella.

He valitsivat Winlock'in, pikkukaupungin lounaisessa Washingtonissa, koska siellä oli melkoinen suomalaisten maaseutuyhteisö. Siellä asui myös Jennyn sukulaisia, äidin serkut Tuomas ja Jakki Seppälä ja Mike Blumin vaimo Liisa Seppälä Blum. Kaupunki näytti olevan menestyvä, kasvava paikka. Suomalaisperheet olivat kehittäneet kanojen hoidosta ja erityisesti munantuotannosta pääelinkeinon maailmansodan aikana. Tämä taloudellinen yritteliäisyys oli johtanut useat perheet varakkaiksi yrittäjiksi. Heillä oli pikku kuorma-autoja ja he laajensivat talojaan, sillä munabisnes laajeni kaupungeissa pulavuosina ankeasta ajasta huolimatta.

Jenny ja Jaakko Pelto lapsineen muutti Winlockiin 1931, jolloin suuri lama iski. Kun maa oli hankittu ja talo rakennettu, näytti selvältä, että Jaakko menisi takaisin tohtorin luo ja Jenny hoitaisi talon ja kotona olevat kolme poikaa.

Jennyn serkut Jakki Seppälä ja Eino Hakola muiden siirtolaisten tapaan kärsivät pulavuosien aikaan ajoittain heikoista työnsaantimahdollisuuksista. Molemmat he löysivät ajoittain turvan Jennyn luota ja asuivat siellä joskus useita kuukausia korvaten edun maatöillä ja puunhakkuulla. Sadonkorjuuaikaan heinä - syyskuussa he saivat tavallisesti työtä omenankorjuussa itäisessä Washingtonissa ja ajoittain muutakin kausiluontoista työtä.

Eino Hakolan työ pellon raivauksessa, puiden hakkuussa ja muissa askareissa olivat Jennylle iso apu alkuvuosina. Ehkä vuonna 1933 Eino sai työtä Hoquiamissa sahalla, jossa hänen isänsä Mikko ja monet muut merikaartolaiset olivat olleet ennen sotaa. Eino saattoi tulla Peltojen luo jouluksi ja talvella1935 hän sanoi lähtevänsä kotiin, kun oli ansainnut matkarahat.

Vuonna 1938 Jaakko menetti työnsä tohtorin luona ja tuli kokoaikaisesti perheen luo. Jennyn vaatimuksesta perheessä puhuttiin aina suomea. Poikienkin piti puhua oikeata suomea, ei fingliskaa, jota useat naapurit käyttivät.

Jenny oli kautta vuosikymmenten kirjeenvaihdossa äitinsä Marian kanssa, aina tämän kuolemaan 1959 asti. Jenny kirjoitti myös monelle muulle Vähänkyrön sukulaiselle ja tuttavalle. Pojatkin kirjoittivat joskus Maiju-mummulle, ja Joulun aikaan oli varmaa, että häneltä tuli ihmeellisiä lahjoja. Tavallisesti hän kutoi villasukkia ja lapasia kaikille kolmelle. Erityisen jännää oli, kun hän lähetti kaikille pienet Kauhavan puukot.

Winlockin suomalaisyhteisöllä oli aktiivinen osasto UFKBS:ssä, yhdistyneessä suomalaisessa Kalevan veljes- ja sisarkunnassa. Jenny oli aktiivijäsen 30-luvun puolivälissä. Hän oli kuullut järjestöstä Juha-enolta, joka oli ollut jäsenenä Hoquiamissa ennen maailmansotaa. Kun hän oli taitava kirjoittaja, hänet valittiin usein Winlockin osaston sihteeri-rahastonhoitajaksi. Talvisodan puhjetessa monet suomalaissiirtolaiset, myös UFKBS:n jäsenet, järjestivät sota-apupaketteja ja rahaa Suomeen lähetettäväksi. Jennyllä oli ollut tapana lähettää huolenpitopaketteja äidilleen, erityisesti jouluna. Nyt hän organisoi paljon enemmän ruoka- ja vaatepaketteja tarvitseville suomalaisille perheille.

Osastovuosinaan Jenny kirjoitti useita uutisjuttuja kuukaisittain ilmestyvään Veljeysviestiin ja myös suurehkoon Lännen Suomettareen, joka ilmestyi Astoriassa, Oregonissa. Hän lauloi osaston kuorossa, joka esiintyi kaikissa tärkeissä tapahtumissa. Hän onnistui toimimaan tärkeässä osassa Suomi-Haalin toiminnassa sen lisäksi, että hoiti kaksi lehmää, nelisenkymmentä kanaa, kaikki tilan työt ja vielä kolme koulupoikaansa.

Jaakon tultua Portlandista, Oregonista, perhe vietti muutamia laihoja vuosia, sillä toisen maailmansodan alkuun saakka ansiotyötä oli vaikea saada. Silloin Jaakko meni Vancouveriin laivatelakalle, jossa tehtiin kauppalaivoja Euroopan sotaponnistusten tukemiseksi. Perheellä oli taas säännölliset tulot, ja jälleen kerran Jennyn piti hoitaa koti ja tila yksin. Pojista oli hieman apua ja Mauri lypsi lehmät ja teki muutakin askaretta, kunnes meni sotapalvelukseen. Vuonna 1945 vanhimmat Mauri ja Pertti menivät Washingtonin Valtion Collegeen, joka on nyt yliopisto. Vain Kalevi, nuorimmainen, jäi kotiin. Jaakko ja Jenny saivat satunnaista työtä maalareina ja tapetoijina, mutta tulot olivat epäsäännölliset ja niukkenevat noina vuosina.

Vaikka Jennyn englanti ei ollut aivan sujuvaa, hän alkoi 50-luvulla tutkia työmahdollisuuksia, senkin uhalla, että joutuisi muuttamaan Seattleen, jossa poika Mauri jo asui nuoren vaimonsa Joanin kanssa. Samoin hän tiedusteli Seattlen suomalaisilta työtä Jaakolle. Farmi vuokrattiin pois, Jaakko sai työtä isännöitsijänä isossa kerrostalossa, jonka omisti suomalainen perhe.

Elettyään neljänneksen vuosisataa erossa äidistään ja muista Suomessa olevista sukulaisistaan Jenny sai lopulta tarpeeksi rahaa kotimaanmatkaan 1954. Hän vietti koko kesän iäkkään äitinsä Marian luona Merikaarrossa ja vieraili muualla Suomessa, myös rakkaassa Alma Materissa, Jyväskylässä, josta oli nyt tullut Jyväskylän Yliopisto. Hän tapasi muutamia seminaarivuosien luokkatovereita, noilta kiihottavilta ajoilta 40 vuoden takaa. Samoin hän tapasi vanhempia ja nuorempia Seppälän suvun jäseniä. Tuona kesänä ja syksynä 1954 Jenny näki äitinsä viimeisen kerran , sillä Maria kuoli 1959.

Jennyn toinen poika Pertti/Bert toi vastanaineena puolisonsa Marigayn Suomeen syksyllä 1954. Heidän tarkoituksensa oli opiskella vuosi Helsingin Yliopistossa. Syyskuussa Jenny voi esitellä Pertin Merikaarron ja muidenkin paikkojen sukulaisille. Hän vei nuoren parin tapaamaan myös Christer Bouchtin perhettä ja muita Vaasan ystäviä.

1950-luvulla Jenny oli työssä suuressa tavaratalossa Seattlessa. Siellä hän siivosi ja teki muita vastaavia töitä. Myytyään Winlockin talonsa he ostivat pienen talon Seattlesta, jossa he asuivat 1960- ja 1970- luvut.

Vuonna 1971 Jenny ja Jaakko tulivat jälleen Suomeen ja olivat Merikaarrossa jonkun aikaa. Siellä Jenny nautti keskusteluista vanhan ystävän Elsa Koskelan kanssa. Tämä oli Jennyn vanhimman enon Tuomas Koskelan tytär, jonka Jenny oli tuntenut jo lapsena Alaisenpään pienessä mökissä. Isänsä kuoltua Koskelan eno oli perinyt häneltä myllärin viran Seppälän myllyssä. Elsa Koskela oli viimeisiä Merikaarron suurista kutojista. Jennyn perheellä oli useita Elsan tekemiä ryijyjä.

Tietysti he vierailivat Vähässäkyrössä muidenkin sukulaisten, erityisesti Juha-enon (Laine) perheen luona. Juha oli terve ja virkeä 1971, teki maataloustöitä jo aikuisten lastenlastensa kanssa. Veljiensä tavoin Juha oli vaihtanut nimensä, hän oli Juha Laine, kolmas veli Mikko käytti nimeä Hakola. Näin Seppälä-nimisiä on vähän.

1970- ja 80-luvuilla Seattlen suomalaiset pitivät yllä laajaa ja aktiivista UFKBS osastoa ja Jenny alkoi jälleen osallistua järjestötyöhön aktiivisesti. Suomalaisten tapaamisissa hän esitti usein Eino Leinon tai muiden kuuluisten runoilijoiden pitkiäkin runoja, sillä runonlausunnassa hän oli kunnostautunut jo Jyväskylässä. Hän piti myös osaston tulemia suomen kielen tunteja ja toimi keskustelukumppanina läheisen hoivakodin potilaille.

Jaakko kuoli 94-vuotiaana kesällä 1979 Jennyn ollessa jälleen sukulaisten luona Merikaarrossa. Hänen tuhkansa tuotiin Suomeen haudattavaksi Vähäkyröön. Jaakon kuoltua Jenny jatkoi monta vuotta yksinään West Seattlessa sijainneessa kodissaan samassa asunnossa, jossa he olivat siihen saakka asuneet kaksistaan, vieraillen ajoittain poikiensa perheiden luona.

Joskus 1970-luvulla Jenny alkoi kirjoittaa omaelämäkertaansa. Hän kirjoitti muistoja Vanha-äidistä, Enkeksen Paapasta ja Mummusta ja muista lapsuutensa tärkeistä ihmisistä. Hän oli oppinut käyttämään kirjoituskonetta joskus 50-luvulla, kun hän tutki keinoja säilyttää perheen tulotaso. Jonkun aikaa hänellä oli kotona tehtäväksi sopiva työ, osoitelipukkeiden kirjoittaminen mainosyhtiölle.

Yksi hänen monista harrastuksistaan oli suomen kieli, erityisesti Kyrönmaan alueen murteet. Hänellä oli Laihialla asuvan serkkunsa Eero Hakolan kanssa laajaa kirjeenvaihtoa kielestä ja murresanoista. Valitettavasti nuo kirjeet ja tuo maaseudulla puhutun suomenkielen aarreaitta ei ole säilynyt. 1980-luvulla hänen näkökykynsä alkoi heiketä ja kirjoitus sisälsi entistä enemmän virheitä, joita hän ei nähnyt korjata. Vaikka silmät alkoivat pettää, Merikaarrossa, Vaasassa ja muualla Suomessa vietetyn ajan muistot näyttivät piirtyvän terävämmin. Hän jatkoi kirjoittamista ja aktiivia yhdistyselämää yli 90 vuoden ikään.
Jenny Seppälä kuoli joulukuussa 1994 iältään 98-vuotiaana. Hänen poikansa toivat hänen tuhkansa Suomeen, jossa hänet haudattiin Vähänkyrön hautausmaalle miehensä Jaakon viereen. Tämän kanssa hän oli jakanut 59 vuotta pitkästä elämästään.

Merikaarto oli hänelle aina hyvin tärkeä, lähes maaginen kylä, erityisesti vuosisatoja vanhana Seppälän tilana, hänen sukulaistensa kotina ja hänen lapsuusvuosiensa näyttämönä, rakkaan isoäidin seurassa. Vielä 90-vuotiaana hän kykeni lausumaan pitkiä runoja lähes virheettömästi. Hänen kuvauksensa lapsuuden tärkeistä henkilöistä antavat heistä eloisan kuvan. Syvälle kätkettynä hän kantoi mukanaan apeutta ja haikeutta, kun ei ollut voinut toimittaa aiottua uraansa opettajana kotimaassa. Silti hän oli iloinen, positiivinen ihminen.

Se pieni mökki, jonka Juha-eno osti äidilleen Susanna Seppälälle, jonka Jenny niin hellästi kuvaa muistelmissaan, on edelleen pystyssä Holttilassa, mutta siirrettynä muutaman sata metriä Vaasan suuntaan. Sitä on jatkettu lisäosilla, se on saanut kirkkaan maalin ja toimii vaasalaisen perheen kesäkotina.

 

Seppälän sisarukset Sofia Autio, Tuomas Koskela, Mikko Hakola ja Juha Laine, Jenni Seppälän muisteluksia:

Vuoden 1902 syksy oli surullista aikaa Vanha-äidille ja minulle. Silloin Jussi-eno (Juha) lähti Amerikkaan, ja me olimme surullisia ja yksinäisiä, molemmat. Kerran pikkukoulussa minä aloin itkeä, ja Mumma (opettaja) kysyi, mikä oli hätänä. Minä vastasin: "Vain, että Jussi on lähtenyt." Muut varmaan nauroivat minulle, mutta en minä sille mitään mahtanut. Silloin oli marraskuun alkupuolta. Koskela-eno oli meillä Jussin lähtiessä ja yritti lohduttaa meitä sanoen, että Jussi varmasti lähettää minulle Amerikasta silkkinauhoja. Se lohdutti vähän, sillä silkkinauhat olivat tärkeitä pikkutytöille, eikä monella ollut todella kauniita.
Ennen lähtöään Jussi vakuutti äidilleen pitävänsä tästä huolta ja katsovansa, ettei tältä puutu mitään. Äidilleni hän sanoi, että hän lähettää Amerikasta tarpeeksi rahaa, ettei äidin tarvitse avustaa minun ylläpitoani. Jussi piti sanansa ja lähetti säännöllisesti neljä kertaa vuodessa 50 markkaa kerralla. Se oli silloin huomattava summa, jolla me selvisimme helposti kaikista kustannuksista. Oma äitini hankki minulle vaatteet, ja minä sain säännöllisesti ja parempia vaatteita kuin toverini. Vaatteet olivat hienosti tehtyjä, kaupunkilaismallia. Ei ihme, että toverini ilkkuivat ja sanoivat, että minä olin fiini.

Ja aika ajoin minä sainkin Amerikasta silkkinauhoja ja muutakin pikku tavaraa. Kun joku palasi Amerikasta, Jussi lähetti tämän mukana tuomisia äidilleen ja minulle. Ja Fiia-tätikin lähetti ajoittain, kun hän lähti Amerikkaan Koskela-enon mukana seuraavana vuonna. Kaikki he olivat Hoquiam'issa, myös Hakola-eno. Hakola ja Jaakko Peltonen olivat menneet 1901.

Akkolan eno, täti Liisan mies, yritti myös mennä Amerikkaan, 1901 tai 1902, kun hänen tyttärensä Lempi ja minä olimme ensimmäistä vuotta pikkukoulussa. Hänen veljensä lähettivät hänelle matkarahat. En tiedä tarkkaan, kuinka kauan hän oli poissa. Vanha-äiti ja minä olimme yötä Akkolalla, kun oveen koputettiin. Me lapset emme heränneet. Akkolan täti katsoi ulos ikkunasta, kutsui Vanha-äitiä ja sanoi: "Luulen, että se on Miska." Kesti kotvan, ennen kuin hän uskalsi avata oven.

Siihen aikaan ihmisiä joskus pysäytettiin Ellis Islandilla ja lähetettiin takaisin. Joskus matka katkesi jo Suomessa ennen laivan lähtöä Hankoniemestä. Se oli pelätty ja suuri taloudellinen menetys. Sellainen kitkerä temppu tehtiin Akkolan enolle. Tuskin eno koskaan pystyi maksamaan lainaa veljilleen takaisin. Eno pääsi töihin Vaasaan ison pankin rakennustyömaalle. Perhe muutti siksi ajaksi Vaasaan.

Pikkukouluaikaan me lapset menimme jokaisena postipäivänä odottamaan postintuojaa Mäenpäähän. Siellä me istuimme pitkällä penkillä odottamassa. Aika usein minulla oli iloista vietävää Vanha-äidille, oli tullut kirje Jussi-enolta tai Fiia-tädiltä. Ja joskus oli muitakin kirjeitä, Tuomas (Simonpoika) Seppälältä tai Hakolan enolta. Eno Tuomas Koskelasta me kuulimme, kun hän lähetti kirjeitä perheelleen. Aluksi Fiia-täti vastasi Vanha-äidin puolesta, hänen lädettyään ehkä Liisa-täti. Kun olin koulussa, kirjeiden kirjoittaminen jäi minulle.

Mr Blum lainasi Hakolan enolle rahat ensimmäiseen Amerikanmatkaan syksyllä 1901. Tämä palasi Suomeen kesällä 1904 ja tultuaan osti sedältään osan Seppälän tilaa. Kun Hakolan tupa oli muiden takana Merikaarron Alaisessapäässä, hän päätti muuttaa joen varteen, lähti uudelleen Hoquiam'iin sahalle, jossa oli ollut ensimmäisellä käynnillään. Toisella matkallaan hän oli Amerikassa kolmisen vuotta ja palasi 1910 yhdessä sisarensa Fiian kanssa. Palattuaan hän siirsi vanhan tupansa joen varteen, laajensi sitä ja teki ulkorakennuksia.

Vielä muistan, että pikkutyttönä ihailin kauniita kiiltokuvia, joita Koskelan eno lähetti tyttärilleen Lyydialle ja Aliinalle. Elsa oli silloin liian pieni kiinnostumaan niistä. Muistan myös kullalla ja hopealla koristellut joulukortit ja pystyssä pysyvät ystävänpäiväkortit. Niitä minä kovasti himoitsin.

Muistan, kun Koskelan eno tuli Amerikasta. Siitä oli kai saatu tieto etukäteen. Oli kaunis kesäpäivä. Olin joella soutelemassa Lyydian kanssa lähellä heidän kotiaan, sitä tupaa, jossa Maiju-mummu asui myöhemmin.

Me näimme jo matkan päästä, kuinka Kukkolan ja Alaisenpään välillä tiellä oli tulossa hevonen ja rattaat, rattailla Amerikan arkku. Arkut tunsi jokainen siihen aikaan. Eno oli tulossa Tervajoen asemalta. Hän oli ottanut hevoskyydin tunnetulta kestikievari Kaijalta. Tuomas Kaija asui lapsuusaikanani perheineen Merikaarrossa ja piti kauppaa sillan eteläpäässä, talossa, jossa myöhemmin asui (seppä Jaakko Hilden ja) Reijo Seppälä. Talo oli Koskelan ja tien välissä.
Niin Koskelan eno saapui kotiin. Lyydia ja minä sousimme nopeasti rantaan. Eno oli jo sisällä. Muistan, kun hän avasi arkun. Siellä oli monia meille tytöille outoja ja ihmeellisiä tavaroita. Lyydialle ja hänen äidilleen oli paljon tavaroita, samoin Elsalle, joka oli muutaman vuoden vanha. Aliina oli jo kuollut. Tämä oli ehkä1907 tai 1908. Siellä oli kirjoja tai muuta luettavaa. Luimme niitä Lyydian kanssa myöhemmin.

Oli järisyttävää saada jotain Amerikasta. Juha-eno ei koskaan unohtanut lähettää meille jotain. Minä muistan medaljongin, joka on minulla jossain kuvassa. Ne olivat muotia silloin Amerikassa. Juha ja Fiia-täti lähettivät Vanha-äidille vaatetta, toisinaan talveksi pitkiä kerrastoja (union suit eli paitahousut).Vanha-äiti piti niistä erityisesti, ja he huolehtivat siitä, että varasto ei loppunut.

Vanha-äiti ja minä olimme Hakolassa, kun eno palasi ensimmäisen kerran. Eno ei ollut kirjoittanut tulostaan mitään etukäteen. Kun pitkään aikaan ei tullut kirjettä, Hakolan täti alkoi ounastella, että Mikki on tulossa kotiin.

Vanha-äiti oli jo noussut ylös lähteäkseen kotiin, katsahti ulos ikkunasta ja sanoi yllättyneenä: "Silloon." Täti juoksi ikkunaan ja huusi: "Siunakkoon, tuleeko Miska.?" Silloin Mikko oli jo ovella ja astui sisään. Sanni oli pieni, ei muistanut isäänsä eikä ymmärtänyt äitiään ja alkoi itkeä, kun vieras mies tuli taloon.
Hakolan enolla ei ollut Amerikan arkkua, oli vain setseli, iso matkalaukku. Siinä oli Sannille kaunis, silkkiin puettu nukke. Voi, kun se oli kaunis. Minun sanottiin olevan "tyttyjen äitee". Minulle oli marmorikuulia. Nyt minä saatoin pipata", hypätä ruutua. Minulla oli ne marmorikuulat vielä mukanani, kun lähdin Amerikkaan 1920.

Kun Tuomas Seppälä meni Amerikkaan, hän lähetti minullekin ystävänpäiväkortin. Toiveeni täyttyi. Kortti oli yksinkertaisessa kuoressa, joten se ei ollut iso, mutta silti se oli minulle aarre. Se on minulla vieläkin tallessa.

Silloin "tultiin ja mentiin" tai paremminkin "mentiin ja tultiin". Varsinkin perheelliset miehet suunnittelivat ajan, jonka Amerikassa olisivat, ansaitakseen tietyn summan rahaa selvään tarkoitukseen. Saattoi olla tarkoitus hankkia koti tai parantaa sitä, tai hankkia omaa maata. Matkalippu ei ollut erityisen kallis, matka Hoquiam'iin oli ehkä 600 markkaa, 120 dollaria.

Päiväpalkka Hoquiam'in sahalla oli 2 dollaria. Harva säästi rahaa matkalippuun, useimmat lainasivat tai aiemmin menneet sukulaiset lähettivät lipun ja matkarahaa. Vielä tarvittiin 20 dollaria maihinnousurahaa, kun tultiin Ellis Islandille. Monet miehet toteuttivat haaveensa, keräsivät aiotun summan ja palasivat Suomeen ostamaan maan tai rakentamaan talon.

Oli vähän poikia ja tyttöjä, jotka menivät Amerikkaan ennen vuosisadan vaihdetta ja jäivät pitkäksi aikaa. Jotkut eivät lainkaan palanneet ja joistain ei kuultu sen koommin. Oli myös miehiä, jotka täysin unohtivat perheensä, eivät kirjoittaneet eivätkä lähettäneet rahaa. Sellainen menijä oli Juha Latvala eli Peltonen, Jaakko Pellon eno. Hän tuli Amerikkaan ja asui Kanadassa nimellä Eriksson. Vaimo Hilja ja tyttäret Lydia ja Ellen asuivat Vaasassa. Tytöt aina ihmettelivät, ja puhuivat poissaolevasta isästä.

Amerikanpassi otettiin tavallisesti 5 vuodeksi, harva meni Juha-enon tapaan 10 vuodeksi. Useimmista Merikaarron perheistä, isosta tai pienestä, oli jäseniä Amerikassa. Pojat ja tytöt lähtivät usein seikkailunhalusta, pojat myös välttääkseen joutumasta Tsaarin armeijaan sotilaspalvelukseen, joka ei ollut miellyttävä kokemus kenellekään. Suomen viranomaiset jopa yllyttivät tähän pakoiluun. Tämä oli yksi syy nuoren Jaakko Peltosen lähtöön 1901. Fiia-täti ja Edvard-setä (Autio) palasivat 1910. He asuivat talven Vanha-äidin luona. Fiia-tädin ja minun välit eivät olleet hyvät. Ehkä minä kritisoin hänen "Amerikkalaisuuttaan." Vanha-äiti tavallisesti puolusti minua ja kääntyi minun puolelleni. Kevättalvella Edvard osti Saarenpäästä vanhan talon, siirsi ja pystytti sen Merikaartoon Holtin "Vanhalle tontille" Autionkujan ja Rantatien risteykseen, jossa se seisoo vielä 2007.

Edvard ja Fiia olivat pitäneet yhtä jo ennen Amerikkaan menoa, mutta Hoquiam'issa Fiia meni naimisiin jonkun Jussi Niemen kanssa. Liitto purkautui muutaman kuukauden kuluttua, ja Edvard ja Fiia alkoivat taas tapailla toisiaan. Edvard onnistui säästämään rahaa, ostamaan matkalipun ja vielä jäi rahaa talon ostoon. Fiiallakin oli jäänyt palkasta säästöön, mutta ilmeisesti ei kovin paljon. Aluksi hän oli ollut työssä hotellissa ja sitten kokkina asuntola "Kyrölässä".

Hoquiam oli vähäkyröläisten, erityisesti merikaartolaisten pesäpaikka. Merikaartolaiset Kalle ja Sanna Huhtanen pitivät "poorttitaloa". Kaikki merikaartolaiset menivät suoraan Huhtasten luo asuntoa kysymään tullessaan Hoquiam'iin. En tiedä, kuinka iso talo se oli ja monelleko hengelle siellä oli majapaikka. Monet tytötkin menivät Huhtasille ja usein työskentelivät siellä tiskaajina tai muussa työssä. Eliina, Juha-enon tuleva vaimo, meni myös sinne ja sai ensimmäisen työpaikkansa.

Jonkun ajan kuluttua miehet alkoivat arvostella Huhtasia, erityisesti ruokaa ja siisteystasoa. Sitten eräät, merikaartolaisia mukana, päättivät panna pystyyn oman huushollin, (oliko tämä se Kyrölä?). He vuokrasivat huoneita tai talon ja palkkasivat kokin. Hakolan eno oli ensimmäinen johtaja, Isäntä, ja kokki oli merikaartolainen tyttö. Sitten Fiia-täti tuli kokiksi sinne. Hakolan jälkeen Koskelan enosta tuli Isäntä ja sitten Juha-eno hoiti hommaa, kunnes hänkin lähti Suomeen. 1914.

Juha-eno Laine nai Eliina Ellilän palatessaan Merikaartoon. Aiemmin he olivat asuneet samalla paikalla Hoquiamissa. Juha-eno osti kookkaan talon Kyrönjoen rannalta, läheltä Vanha-äidin tupaa. Vanha-äiti ei nähnyt tätä poikaansa Suomessa, sillä hän kuoli 1913, vuotta ennen Juhan paluuta. Yhteys Merikaarron ja Hoquiam'in välillä uusiutui 1924 ja 1934, kun Hakola-enon poika Eino Hakola oli siellä työssä.

SEPPÄLÄ MIKKO, SEPPÄLÄ TUOMAS, SEPPÄLÄ JAAKKO

Seppälä Mikko (Mike) 13.1.1868-20.3.1933, South Cave Hills, Harding, Buffalo, SD
Seppälä Tuomas ( Tom) 26.4.1874-0.8.1936, South Cave Hills, Harding, Buffalo, SD
Seppälä Jaakko 14.1.1872-3.3.1936, Asui Suomessa.
Vanhemmat : Seppälä Jaakko, 28.6.1834 - 21.7.1905
Blad Anna, 14. 9.1836 - 12.1. 1914
Jaakon vanhemmat Mikko Seppälä *1800 ja Liisa Barckar, *1799
Annan vanhemmat Juha Blad ja Liisa Rönnbom

MIKKO SEPPÄLÄ, hänen vanhempansa ja veljensä olivat kaikki syntyneet Vähänkyrön Merikaarrossa. Mikko lähti siirtolaiseksi 1887/1888, asettui Etelä-Dakotaan, tapasi Hilma/Wilma Törmälän ja he menivät naimisiin. Vanhimmat lapset syntyivät Terravillessa. Mike työskenteli 15 vuotta mainarina Homestake Minella, kävi välillä Kultakuumeen aikaan Alaskassa. Tämän seudun kulta on hienoa, siitä tuli ihania muistoesineiä, mutta ison perheen elämä oli kovaa.

Mikon veli Tuomas asettui Hardingin piirikuntaan Etelä-Dakotassa 1905. Hän kertoi Mikolle, että siellä oli hyvää maatalousmaata. Mikko puolestaan halusi pois kaivoksesta, osti maata White Riveristä. Kaivoksen päästöt olivat kuitenkin pilanneet joen, ja Mikki/Mike sai asumisoikeuden Cave Hills'in alueetlta Etelä-Dakotasta 1908. Hän siirsi perheensä sinne 1909. He asuivat luolassa Casper Culch'ssa, kun Mikko rakensi heille kolmen huoneen hirsitaloa. Lapsista Edvin ja häntä nuoremmat syntyivät uudessa paikassa.

Cave Hills kuuluu vanhaan puhvelialueeseen, siellä oli hyviä farmin paikkoja, rinteillä ja kukkuloilla puutavaraa ja lähteet pulppusivat. Laajamittainen karjankasvatus oli kukoistanut n. vuoteen 1880. Sitten eri vaikeudet ajoivat suuret karjatilat ahtaalle.. Pienemmät tilat vielä jatkoivat, niiden määrä jopa kasvoi. Mikko opetti väkensä elämään maasta. Heillä oli kanoja, sikoja, ja maitolehmä, ja he kasvattivat vehnää. Heillä oli myös lihakarjalauma, ja metsästettävää riitti. Ainoita ostettavia olivat sokeri, kahvi, pavut ja riisi.

Pojat Ted ja Reuben hoitivat tilaa isän jälkeen. Muut lapset säilyttivät osuuden tilan mineraalioikeuksiin. Sitten tilan alueelta löydettiin öljyä ja lähteitä avattiin. Nyt öljy kuuluu Seppälän tilayhtiölle ja raha jaetaan jälkeläisten kesken. Öljy alkaa jo ehtyä, joten öljykerroksiin pumpataan ilmaa, mikä vähitellen heikentää öljyn laatua, kun siihen sekoittuu ilmaa. Hilma ja Mikki Seppälä ja aikuisiksi kasvaneet lapset. Kolme kuoli lapsena.

Nimi	Syntymävuosi	Hautakivimerkintä
Mike	1868	13.01.1868 - 20.03.1933
Hilma	1872	22.02.1872 - 23.05.1931
Jacob B.(Bert)	1893
Waino W	1894	14.10.1894 - 26.09.1964
Thomas Leo	1895	25.11.1895 - 1987
Imby/Embie=Embie Tilus	1897	11.04.1897 - 07.05.1931
Tovis J. (John)	1904	05.02.1914 - 27.05.1995
Arnie H. (Harold)	1905	21.01.1905 - 22.04.1943
Ruben S	1906	02.07.1906 - 30.08.1983
Theodor M	1908	07.04.1907 - 07.04.1987
Edwin W	1910	01.03.1910 - 14.01.1987
Victor M (Niilo?)	1911	21.10.1911 - 21.10.1983
Henry R	1913
Hazel H	1915	02.07.1915 - 24.05.1931
Violet L	1917

                            The Seppala ranch, South Cave Hills, Etelä-Dacota.

 

                            Kotitilan hoitajat Reuben ja Ted Seppala ja oikealla Leo Seppala.

                        Leo ja Viola Seppala sekä heidän poikansa James perheineen.

                            Leo Seppalan tytär Donna Uhl perheineen.

 

 
                            Niilo ja Leona Seppala ja heidän poikansa Paul (synt. 1957).

MIKKO SEPPÄLÄN LAPSET

SEPPÄLÄ BERT, alias Jacob B, myös Pertti, synt 1893. Vaimon nimi oli Mamie Oinas. Pertti kokeili tilaoikeuksia Hardingin piirikunnassa, myöhemmin hänestä tuli sheriffi. He muuttivat Oregoniin, jossa hän teki kirvesmiehen töitä. Lapsia oli neljä, Mabel V, Dorothy, Max Leroy ja Marjorie Bell. Dorothy oli aviossa Savonen ja hänellä lapset Steven Joel ja Crystal Allison. Dorothy kuoli nuorena, Steven jäi 10, Crystal 7 vuoden ikäiseksi. Setä Leo Seppälä vaimoineen hoiti nämä lapset kotonaan. Steven oli lentäjänä Vietnamin sodassa ja toimii nyt ortopedinä Coloradossa. Crystal Savonen asuu Provossa, Utahin valtiossa.

Mabelilla oli ensin puolisona ensin Mr Mathre, sitten Mr Merv, lapset Jo Ann, Craig ja Erich Mathre. Max Seppälä ja hänen vaimonsa Dorothy ovat kuolleet. Heiltä jäi lapset Richard, Arthur ja W.Robert Seppälä sekä Sherilyn Seppälä Rolen. Marjorie Seppälä Gilmoren mies on nimeltään Russel, lapsia on Ray D. Gilmore, Patty Gilmore Jolson, Thomas P. Gilmore ja Victoria Gilmore.

SEPPÄLÄ WAINA W. eli Väinö, synt. 1895, puoliso Sadie Aarnio, synt. 1906. He saivat oman maatilan Väinön kodin lähistöltä. Väinö palveli I maailmansodassa, työskenteli sitten Lawrencen piirikunnan palveluksessa. Lapsia syntyi Norman 1926, Alfred 1928, sitten Verna Seppälä Flom, Ina Claire Seppälä Roesler, Jeanne Seppälä Clark ja Rodney Seppälä.

SEPPÄLÄ THOMAS LEO, vaimo Viola Peterson oli syntynyt 1903. Seppälän veljeksillä oli oma baseball-joukkue ja Leo haaveili syöttäjän urasta. Isä Mikko otti karjalaumansa takuunaan lainaa, ja lähetti Leon Omahaan kauppakoulun. Leo keräsi censustietoja ratsastaen hevosella farmilta toiselle, omisti autohuollon, oli työssä pankissa Buffalossa ja perusti oman pankin Edgemont'iin, SD. Hän kävi Suomessa kahdesti, antoi serkulleen Hanna Seppälälle Homestake Mine'n kullasta tehdyn kaulakorun, joka nyt on Reijo Seppälän pojantyttärellä.

Leon tyttärellä Donnalla ja hänen miehellään Deanne Uhl'lla on lapset Wendy Rae Martin Burnett, Bradley Dean Uhl ja Dana Lynn Crook. Leon perheessä oli myös ottopoika James Thomas Seppälä, vaimo Gillette. He asuvat Wyomingissä. Lapsia on Joleen Seppälä McIlravy LeRoy, Linda Seppälä Sibila, Michel Seppälä ja Susan Diane Seppälä.

SEPPÄLÄ TILUS, IMBY/EMBIE MARY, 1897 -7.5.1931. Embiellä oli puolisona Waina Tilus rajanaapurista. Heillä oli pojat Reino R. ja Carl W Tilus ja tytär Edna Helen Tilus Tufte. Embie kuoli keuhkotautiin lähes samanaikaisesti äitinsä ja sisar Ednan ("Hazel") kanssa. Kävi näin: Paikkakunnan entinen pappi oli muuttanut Minnesotaan. Siellä hänen seurakunnassaan oli keuhkotautinen tyttö. Pappi halusi auttaa häntä ja ajatteli raikkaan preeriailman Etelä-Dakotassa olevan hyväksi. Hän tiesi Hilma Seppälän avuliaaksi naiseksi ja tämä toivottikin papin ja tytön tervetulleeksi taloonsa. Nämä olivat talossa vieraina viikon verran. Aivan lähellä asunut Embiekin kävi vieraita tervehtimässä. Äiti Hilma, Embie ja silloin 16-vuotias Edna Hazel saivat tytön taudin vieraiden lähdettyä Oli traaginen sattuma, että ystävällistä tekoa seurasi kolmen perheenjäsenen kuolema.

SEPPÄLÄ JOHN D. 7.4.1903 - 19.11.1978, oli ensimmäisen maailmansodan veteraani ja jäi naimattomaksi. Hän oli rautateillä ja ajeli rahtivaunussa New Orleansista Seattleen pitkähkön ajan. Sitten hän palasi Hardingiin ja paimensi veljiensä lampaita.

SEPPÄLÄ HAROLD Arno, 21.1.1905-22.4.1943, sai vaimonsa Ida Ruonan kanssa kaksi lasta, nimeltä Ina Hawk ja Dale Seppälä. Harold oli myyntiedustaja.

SEPPÄLÄ REUBEN Samuel, 2.7.1906-30.8.83, oli myös naimaton. Hän ja veli Ted hoitivat yhdessä kotitilaa isän jälkeen. Öljystä oli aiemminkin ollut aavistuksia, muuta Reubenin lapio osui suoneen.

SEPPÄLÄ THEODORE (Ted), 7.4.1907-4.10.1989. Hänellä oli vaimo Rose, mutta avioliitto oli lapseton. Yhdessä Reubenin kanssa hän hoiti farmia. Öljy löytyi heidän hallinta-aikanaan.

SEPPÄLÄ EDWIN W. 1.3.1910-14.1.1987, asui Arvadassa, Jeffersonin piirikunnassa, CO, lapsettomassa avioliitossa vaimonsa Catherinen (Kayn) kanssa. Edwin palveli Ranskassa ja Englannissa toisen maailmansodan aikana. Hän kävi kaivos-ja teknologiakoulun, mutta päätyi pankkiiriksi Coloradoon.

SEPPÄLÄ NIILO, 21.10.1911-1.10.1983. Käsinkirjoitetuista censusluetteloista hänen nimekseen on tulkittu Victor M. tai Vickler M. Hän oli syvällinen uskovainen ja toimi Helluntailiikkeen piirissä saarnaajana ja toimitti myös uskonnollisia radio-ohjelmia. Hänen asuinpaikakseen tuli N.Y.Mills, Otter Tail, MN. Siellä hänellä oli vaimo Leona ja poika Paul.

SEPPÄLÄ HENRY P., synt. 1914, oli hautausmaan hoitaja Oregonissa. Hänellä oli vaimo Evelyn Magneson, poika Michael Seppälä ja tyttäret Mary Ellen Seppälä Tolonen ja Barbara Seppälä Hjorten Wellas.

SEPPÄLÄ HAZEL E., 2.7.1915- 24.5.1931. Embien kohdalla kerrotaan hänenkin kohtalostaan.

SEPPÄLÄ>ANTILLA (Anttila) VIOLET, 1918-2003, puoliso Charles Antilla. Heillä oli pojat Ted, Rodney ja Dave sekä tytär Vicky.

MIKKO SEPPÄLÄN VELJET TUOMAS JA JAAKKO SEPPÄLÄ
Tuomas (Tom) Seppälä oli syntynyt Merikaarrossa, Vähässäkyrössä 26.4.1874. Hän muutti USA:han 1896 ja sai tilaoikeuden Etelä-Dakotassa ja yllytti veli Mikon siirtymään lähitilalle. Thomas ei avioitunut.

SEPPÄLÄ JAAKKO, syntyi. 14.1.1872 Merikaarrossa, asui siellä ja nai kotikylän tytön Liisa Myntin. Hän oli käynyt vaatturinopin ja opetti taidon vaimolleen sairastuttuaan. Jaakon kuoltua vaimo Liisa opetti taidon edelleen lapsilleen Väinölle ja Hannalle. Hanna oli naimaton, Väinöllä oli vaimo Sanni Hakola ja ottopoika Reijo Seppälä.

KAUPPI FIINA
Josefiina Kauppi, synt. Vähäkyrö 25.9. 1888, muutti n. 1930.
Vanhemmat: Jaakko Juhanpoika Kauppi, synt. 9 8. 1853
Amanda Kauppi, synt. 2.1.1855.

FIINA KAUPPI muutti Amerikkaan melko iäkkäänä. Useimmat samoihin aikoihin syntyneet olivat lähteneet 10 vuotta aiemmin. Hän meni Kanadaan, joka oli suosiossa siihen aikaan. Siellä hän tapasi suomalaismiehen, lesken nimeltä Mr Mack, jonka kanssa avioitui ja sai tyttären nimeltä Eila. Eilan mies oli nimeltä Laitinen ja heillä oli lapset Karen eli Kaarina ja poika Kevin.

Fiinan veli Jaakko Kauppi oli syntynyt 15.10.1892. Myös hän kävi Amerikassa, tapasi siellä Tyynen, jonka kanssa solmi avioliiton. Tyyne palasi Suomeen, kun totesi tulleensa raskaaksi. Jaakko seurasi pian perässä. He rakensivat talon joen varteen Holttilaan koskien välijaksolle.

Oikealta: Fiina Kauppi Mack, hänen tytärpuolensa, hänen tyttärensä Eila Laitinen. Edessä Eilan tytär Karen.

KNOOKA HILJA ELINA
Juha Knooka > Kiviranta, synt. 25.9.1870, kuoli 22.5.1954
Sanna Knooka > Koskiniemi, synt. 6.8.1874, kuoli 17.10.1944
Jaakko Knooka, synt. 31.1.1879
Hilja Elina Knooka > Lehti > Mannonen, synt. 20.5.1884, kuoli Fort Bragg, California.
Viljami Knooka, synt. 12.2.1891, kuoli 16.6.1921
Vanhemmat: Jaakko Jaakonpoika Knooka, synt. 11.5.1846, kuoli 23.12.1914, torppari.
Liisa Jaakontytär Heikkilä, synt. 24.3.1849, kuoli 10.1.1934.

Sisarusten vanhemmat Jaakko ja Liisa suunnittelivat Amerikkaan lähtöä 1886. Aie ehkä toteutui, mutta matka jäi lyhyeksi. Amerikassa heidän tyttärensä Hilja Elinan elämäkertatiedoissa on merkintä: Hänet tuotiin Kaliforniaan 1889. Myös perheen rippikirjamerkinnöissä Suomessa on tauko tuohon aikaan. Pian on kuitenkin tultu takaisin ja Hilja Elina muutti yksin uudelleen.

KNOOKA > Koskiniemi Sanna asui Merikaarrossa lähellä Knookan (Aura, Träsk, Svens) taloja Siltarannan yläpuolella. Asuinpaikkaa sanottiin Humalistonmäeksi. Puoliso oli Juha Koskiniemi ja heillä oli 9 lasta.

KNOOKA Juha, asui Merikarrossa, sai sepän koulutuksen Kunissa ruotsinkielisellä rannkolla ja palveli asiakkaita molemmilla kielillä. Hän otti käyttöön nimen Kiviranta. Jälkeläisiä on runsaasti ja yhteydet kunnossa.

KNOOKA > LEHTI > MANNONEN Hilja Elina muutti lopullisesti 1903. Eräs hänen lähettämänsä kirje antaa ymmärtää, että hän olisi silloin asunut Montanassa. Hänen enonsa oli merikapteeni ja merikapteenin kanssa Hilja avioonkin meni. Mies oli Oscar Lehti Pyhämaalta. Heidän kaksi tytärtään syntyivät Aberdeenissa, Washingtonissa. Tytär Martha oli aviossa Songey, oli työssä rautatieyhtiö Southern Pacific Linella konekirjoittajana kirjanpito-osastolla. Asuinpaikkoina oli ainakin Lafayette ja Walnut Creek Kaliforniassa. Marthan pojat Don Arthur ja Norman A. syntyivät Berkeleyssä, Oaklandissa, Kaliforniassa.

Hilja Elinan toinen mies oli alkuaan merimies hänkin, Lavansaarelta lähtenyt Anton Mannonen. Hän oli syntynyt siellä 24.1.1877. Antonin saama avioliittolupa on päivätty26.12.1923 ja Hiljan 2.1.1924. Hiljan yhteys Suomeen hiljeni toisen avion myötä ja katkesi äiti Liisan kuoltua. Yhteys jälkeläisiin on löytynyt äskettäin.

Tony Mannonen pestautui valtamerilaivaan vuonna 1901, mutta hän aloitti farmin Noyo-joen suulla mahdollisesti 1925. Paikka oli otollinen myös merikalastukselle. Tyynestä merestä tuli hyvin lohta, ja Mannoset muuttivat kahden auton autotallinsa savustamoksi. Mannosten poika Eugen Edward oli syntynyt San Fransiskossa 9.1.1925 ja kuoli naimattomana Kaliforniassa 11.7.1994. toinen poika Walter Mannonen oli syntynyt 15.12.1926 Fort Bragg'ssä Kaliforniassa. Hänen työnantajansa oli The Union Lumber Company, hän oli mukana toisessa maailmansodassa ja palveli sen jälkeen Fort Bragg'in kaupungin mittarinlukijana. Walter kuoli auton suistuttua tieltä iltamyöhällä, ja tapaus huomattiin vasta aamulla. Walter Mannosen vaimo oli Marion R. Ford Kalifornian Vilitsistä. Heillä on poika Walter A. Mannonen, ja tytär Virginia Lee Mannonen, jonka puoliso oli John Dockham ja sitten Sherril J. Viale.

                                        Hilja Elina Knooka, Lehti, Mannonen (syntynyt 20.5.1884).
                                        Alemmassa kuvassa Hilja nuorempana.

 

                            Martha Lehti, Songey ja hänen poikansa Don ja Norman Songey.

                            Walter A. Mannonen pojanpoikansa kanssa.

KUKKO > ISAACSON MIKKO sisaruksineen.
Susanna Kukko > Koskela, synt. 4.8.1866, asui Vähässäkyrössä
Juha Kukko b. 25.6.1870, kuoli Amerikassa.
Isaac Kukko > Hilden, synt. 29.5.1873, kuoli Amerikassa
Mikko/Mike Kukko > Isaacson, synt. 20.4.1877, kuoli Amerikasa
Maria Kukko, synt. 24.5.1880, kuoli Amerikassa 1908.
Vanhemmat: Iisakki Jaakonpoika Kukko, synt. 13.11.1836
Maria Mikontytär Vähä-Sauso, synt. 5.11.1840

Isä Iisakki Kukko oli syntynyt siinä talossa, jossa ruotsalaista koulua pidettiin. Hän oli kuorma-ajuri, kuljetti tavaraa pitkiäkin matkoja, mm. Pohjanlahden yli talvella. Kerrottiin, että hän oli mukana rahtaamassa kirjapainokoneen hevosella Hämeenlinnasta Vaasaan. Rautatie loppui silloin Hämeenlinnaan. Hänen torppansa ja talonsa ovat vielä jäljellä, suoraan edessä, kun tullaan riippusiltaa Siltarannasta. Hänen veljensä poika Jaakko Hilden oli kotitalon viimeinen omistaja. Jaakkon luovutti talon tyttären perheellle, mutta nämä myivät talon kouluyhtiölle.

KUKKO > KOSKELA, Susanna otti miehekseen Tuomas Koskelan, josta on kerrottu Seppälöiden mukana. He asuivat aluksi myllärintuvassa Alaisessapäässä, sitten Susannan kotitorpassa, jonka lunastivat omaksi. Heidän tyttärellään Maria Lyydia Koskelalla oli aviomies William Saarisen kanssa poika Olavi ja tyttäret Anni ja Aino. Kotitorpan viimeinen asukas oli toinen tytär, Elsa, jolla oli yksi tytär, Elvi Marttila.

KUKKO MIKKO, Amerikassa nimellä MIKE ISAACSON, matkusti merten taa yhdessä tulevan puolisonsa Johanna Knuuttilan kanssa. Tämä oli syntynyt 14.7.1881. Johannan äitikin oli syntyjään Kukko, mutta ei läheistä sukua. Juuri ennen lähtöä nuoret menivät valokuvaan Mikon vanhempien kanssa kodin edessä. Mikon tyttärentytär Ruth Lysne Minnesotasta kuvattiin samoissa jalanjäljissä sata vuotta myöhemmin.

Ruth Lysne isoisänsä kotimaisemissa. Ruthin isovanhemmista Mikko (Kukko) Isakssonista ja Johanna Knuuttilasta on myös valokuva Merikaarrosta Koskelan talon edessä ennen heidän lähtöään yhdysvaltoihin.

Mikko ja Johanna asettuivat Duluthiin, Mikko toimi rapparina. Heillä oli insinööripoika Arthur, jonka poika Arthur Jr. on myös insinööri ja toinen poika Robert on hammaslääkäri. Nuoruus- ja opintovuosien jälkeen nämä pojat palasivat Minnesotaan.

Mikon ja Johannan tytär Lillian löysi miehekseen Edward Norlingin, näiden tytär Ruth Ron Lysnen. Ruth oli työssään opettajana Faribault'in koulussa Northfield'ssä, antoi opetusta myös Yliopistossa Minneapolis'ssa, jossa on ohjannut Thaimaan kouluohjelmaa. Kaksi kertaa hän on jo käynyt Suomessa.
Lillianin sisar Ruth oli aviossa Jeronymus. Perhe muutti Kaliforniaan, ja yhteydenpito muihin on ollut lamassa.

Isakssonin perhe: Mikko Isaksson, vaimo Johanna Knuuttila ja poika Arthur edessä vasemmalta. Takana Merle Jeronimus ja vaimo Ruth Isaksson, Edward Norling ja vaimo Lillian pidellen Ruthia sekä Arthurin vaimo Dorothy. Sivuilla Arthurin pojat Art Jr ja Robert.

TUOMAS KUKKO>SALMINEN
Tuomas Kukko, synt. 1850.11.29 Merikaarto, kuoli 1920.04.01 Ashburnham, Massachusetts.
Spouse Serafia Holtti, synt. 1851.03.14 Merikaarto, kuoli 1934.01.04 Ashburnham,
Tuomaksen vanhemmat Mikkel Raukko > Kukko, synt. 29.10.1815 Tervajoki, Vähäkyrö
Susanna Kukko, synt. 24.1.1814 Merikaarto
Serafian vanhemmat Mikko Vanhala>Holtti, synt. 1.1.1808 Vähäkyrö
Maria Mikontytar Holtti, synt. 12.12.1813 Merikaarto
Heidän lapsensa
Mike Salminen(Mikko Kukko) 1870.11.26
Frank Salminen (/Franz Josef Kukko 1876.02.02
John Salminen (Johannes Kukko) 1879.08.03/05
Marie Salminen Waltari(Maria Aliina Kukko) 1881.10.08
Charles Salminen (Kalle Kukko) 1884.10.03
Emil Salminen (Kukko) 1887.08.30
Fina Salminen Forsell (Serafiina Kukko) 1889.11.01
Hilma Salminen Salo (Kukko) 1892.02.01

TUOMAS KUKKO, Amerikassa Salminen, oli täällä isäntänä Kukon kolmanneksessa. Talo oli pohjaisrannalla tiessä kiinni riippusillalta tullessa vasemmalla ennen vanhan sillan paikkaa Törvin ja Karilan välissä. Tuomaksen äiti Susanna oli tilan oikea perillinen, joka leskeksi jäätyään nai Mikon.
Tuomas ja Serafia myivät tilan noin 1886 Mikko Svennsin perheelle ja kesäkuussa 1887 he lähtivät Amerikkaan. Tavoitteena oli New York Mills, Minnesota, jossa oli Serafian sukulaisia. Noin 1888 he palasivat Suomeen ja asuivat Nivalassa noin vuoteen 1893. Sitten mentiin taas Amerikkaan, entiseen paikkaan. Heillä oli kahdeksan lasta. Muut syntyivät Suomessa, vain Emil USA:ssa.

Heinäkuussa 1905 perhe muutti Massachusetsin Ashburnhamiin, jonne jäivät asumaan. Amerikassa he saivat tietää, että nimi Kukko nosti hymyä kielisten huulille, joten he ottivat nimen Salminen. Muutamiin perheen nyt jo iäkkäisiin jälkeläisiin on yhteys.

MIKKO TRASTIN PERHE
Mikko Simonpoika 22.10.1853 Trasti ,USA 1886, 1893 ja 1899, palasi joka kerta.
Liisa Jaakontytär 21.10.1851 synt. Tomti/Myntti, kotona ilmeisesti koko ajan.
Simon 11.6.1876 USA 1894
Mikko 17.9.1878 USA 1892
Eliina 23.2.1881 ?? Aviossa Lehtinen Suomessa
Johannnes 4.8.1883 USA 14.4.1902 Palasi, kuoli Suomessa 22.7.1923
Elviira 25.6.1886 USA 1907 Aviossa Akkola
Lyydia Elisabet 23.6.1892 USA 14.4.1902 Palasi, kuoli Suomessa 10.3.1909

MIKON OMA PERHE
Mikko Trasti asui perheineen Merikaarrossa ja muutti 1893 Vaalin maalle Kujanperään. Näyttää siltä, että talo jäi tyhjäksi, kun Ritarin perhe lähti Valtoihin. Perheen äiti Maria Ritari oli Mikon sisar. Myöhemmin talossa asui Mikon tyttären Elina Lehtisen poika Seth.

Mikko Trasti meni USA:han ensimmäisen kerran 1886, mutta palasi 1890. Hän lähti uudelleen 24.4.1894 poikien Simon ja Johanneksen kera. Molemmat pojat olivat alaikäisiä. He asettuivat Koillis-Ohioon Ashtabulan kaupunkiin, jossa on paljon suomalaisasutusta, ja jossa oli vakiintunutta laivanrakennusteollisuutta ja satamia. Mikko näyttää palanneen Suomeen, mutta hän tuli vielä kerran 1899.

Kun Simo ja Johannes varttuivat nuoriksi miehiksi, he lähtivät kiertämään Amerikkaa suunnilleen vuosisadan vaihteessa. He kulkivat Ohiosta pohjoisvaltioiden läpi pääasiassa kävellen ja tehden mitä työtä sattuivat saamaan matkan varrella. Pitempään pysähdyttiin Idahossa ja Washingtonissa, jossa otettiin valokuviakin. Tämä oli "Vanhan Lännen" aikaa Amerikan historiassa.

Noin 1905 he pysähtyivät Seattleen Washingtonissa. Simo oli saanut vaimokseen Hilma Mäkisen kesäkuussa 1902 ja heidän vanhin poikannsa John syntyi 1905. Simon pojan pojan pojalla on Simon käytössä ollut 8 jalkaa pitkä käsikäyttöinen tukkisaha. Veljekset muuttivat kuitenkin takaisin Ohioon, ja Simon ja Hilman toinen poika Swande syntyi Ashtabulassa 1908.

1930-luvun alkupuolella Simon oli työssä telakalla Eteläisessä Ohiossa, missä tehtiin höyrylaivoja. Siellä oli rakenteilla höyrylaiva Reliant. Molemmat pojat menivät sinne isän perässä. Niihin aikoihin veljekset tapasivat sisarusparin, joista oli tuleva heille puolisot. Kyseessä olivat Eleanor ja Hazel Comstock.
Avioliitot solmittiin 1930-luvulla Ja pariskunnat siirtyivät Pohjois-Ohioon, jossa laivanrakennus oli laajenemassa. Swande ja Eleanor asuivat Ashtabulassa, ja heillä oli poika Donald, Johnin isä. Swande ja Donald ovat keränneet kuvia ja muuta perhehistoriaa, Donaldin poika John järjestelee ja tallentaa tietokoneelle kertynyttä aineistoa.

Suvun kesken puhutaan Alma Trasti Tienvierestä, mutta hänen sukuyhteytensä ei ole selvä. Mikon velipuoli Nestor Trasti, Mikon sisaret Liisa Trasti Virtanen ja Maria Trasti Ritari päätyivät myös siirtolaisiksi. Mikon tyttärestä Elviira Trasti Akkolasta on vähän tietoa. Anni Lehtinen Märijärvi muistaa, että Elviiralla oli poika, joka nuoruudessaan menetti toisen käden.

Mikko Trastin talo Kujanperällä Merikaarrossa. Siihen muutti myöhemmin hänen serkkunsa Seth Lehtinen.

                                Simon, Hilma, Mary ja John Trasti. John Trasti syntyi vuonna 1905.

Simon Trastin pojanpojanpoika John Trasti ja hänen vaimonsa Moji. Merikaarron Lehtiset ja Valkamat ovat heille sukua.

                                    John Trasti poikansa Justinin kanssa 1996.

Tietoa vanhempiensa ja isovanhempiensa vaiheista uudessa maassa ovat muutaman viime vuoden aikana kirjeitse kertoneet Sharon Sullivan, Leah Tupper, Lydia Green ja Alvin Koskinen; Don Songey ja Ronald Arms; Pertti Pelto, Mauri Pelto, jotka ovat myös välittäneet tietoa äitinsä Jenny Seppälä Pellon muistelmista; Donna Uhl, Dale Seppälä, Dave Seppälä, Paul Seppälä, Maxine Nelson ja Donald Tilus; Myrna Salminen, Nancy Gunder ja G.F. Gunder; Ruth Lysne ja John Trasti. Myös Hanna Seppälän Amerikasta saamat valokuvat ovat olleet avuksi.

 

 

Yrittäjyyttä Kolkissa

 Pauli Kukko ja Merikaarron historiapiiri 2/2006

Kyrönjoen varrella Vähänkyrön kunnan Merikaarron kylässä olevan koskijakson alinta kynnystä nimitetään Pullinkoskeksi, nykyään usein Kolkinkoskeksi. Tämän kosken kohdalla joen pohjoispuolella vähän matkaa nykyisestä joesta oli Kolkin maatila jo vuoden 1546 verotileissä. Aiempia tietoja ei ole. Joen ja kosken kautta kulki aikoinaan maakunnan tavarakuljetuksia ja joki tuotti kuninkaalle runsaasti jopa lohikalaa. Kosken varrella sijaitsi myöhemmin kylän teollisuustaajama.

Kolkin lyhyt historia
1546 Kolkin tila oli jo olemassa, tontti Jokivarsitien takana.
1783 Pullinkosken pato ja pohjoisrannan saha saivat rakennusluvan.
1786 Myllylle lupa etelärannalle, se rakennettiinkin pohjoisrannalle.
1799-1804 Päärakennus rakennettiin.
1828 Verkatehdas sai rakennusluvan pohjoisrannalle.
1828 Tamppi eli vanuttamo etelärannalle.
1841 Myllylle siirtolupa etelärannalle. Siirrettiin noin 1844-1847.
1841 Verkatehtaan laajennuslupa ja tampin siirto sen yhteyteen.
1874 Saha oli jo hävitetty.
1881. Verkatehdas oli hävitetty.
1887. Uuden sahan lupa-anomus. Ei todennäköisesti rakennettu.
1901. Uusi Mylly (ja Saha) saivat perustamisluvan Pastolta vuokrastulle tontille.
1922. Kolkin riippusillan rakennus aloitettiin.
1923. Wilförin Kolkki kunnalle, vanhainkoti; sahaus ja jauhatus jatkuivat.
1947 Myllyn toiminta hiipui noin 1947
1957. Sahaus loppui noin 1957
1962. Karjatalous lopetettiin.
1971 Kartano myytiin yksityiselle.

Falanderien/Wasastiernain aika
Kyrönjoen merkitys veneliikenteessä oli 1700-luvun loppupuolella aiemmasta huomattavasti vähentynyt, 1881 tehty katselmuskirja toteaa, että joella " ei harjoiteta venekulkua, jonkun kerran hyvin kauan sitten on siinä hirsiä lautattu ja kalat nousee vähemmässä määrässä." Vuonna 1865 rakennettu jalankulkusilta ja 1873 rakennettu lauttasilta jo estivät veneliikenteen. Pitäjän ja Miekankylänkin talollisilla oli ylemmässä Merikaarron koskessa ainakin seitsemän vesirattaan varassa toimivaa yhden kiviparin myllyä ja Kolkin talolla,n kotitarvemylly Pullinkoskessa. Myllyistä kerrotaan erikseen tälle sivustolle aiotussa tarinassa Joen kylä.

Abraham Falander, Suomen sodan jälkeen aateloituna Wasastierna, 1746 – 1815, kuului Falunista Suomeen tulleeseen sukuun, joka tuotti pappeja ja liikemiehiä. Isä Jacob Falander harjoitti Kokkolassa liiketoimintaa, jota Abraham ryhtyi johtamaan 1768, mutta muutti Vaasaan 1774 harjoittaen laivanvarustusta, monipuolista merenkulkua, liike- ja teollista toimintaa.

Saha
Kaupunki ja ympäröivä maaseutukin kuluttivat puuta, jolle oli myös ulkomaista kysyntää. Vaasan rikkonaisessa ympäristössä puuta oli niukasti saatavissa ja kauempaa vaikea tuoda. Kyrönjoella uitetut tukit piti Vähäkyrössä nostaa maalle ja kuljettaa maitse kaupunkiin. Tällöin Falander huomasi Pullinkosken mahdollisuudet, osti kosken pohjoisrannalta Kolkin tilan ja aloitti 1782-83 perustamalla sahalaitoksen Järvenojan suuosan varteen, ojan toimiessa menovesikanavana. Tuolvesiränni lähti nykyisen kartanon ja koskennislan välistä. Sahaan tuli 2 raamia ja tavoitteena oli sahata vuosittain 2000 runkoa puuta, jotka uitettaisiin Jalasjärven, Kauhajoen ja Kurikan kappeliseurakuntien metsistä.

Pullinkoski 1897. Etelärannalla Kolkin vanha mylly eli Snickarsin mylly. Pohjoisrannalla näkyy kartano ja patolaitteet. Uudet saha ja mylly saivat luvan 1902. Pikkusaarella kartanon kohdassa mahdollisesti jäänteitä vanhasta kotitarvemyllystä, katso n:o 8 kartan tekstissä.

Sahalaitos tarvitsi tietenkin vesivoimaa ja sen turvaamiseksi padon. Tässä kohdassa selvisi, että Falander oli ollut turhan toiveikas. Virkakunta piti sahayritystä hyödyllisenä laudansaannin helpottajana, näki sen tarjoavan väestölle päivätyöpaikkoja ja metsätöitä maakunnan, vaikkakaan ei Kyrön, runsaspuustoisissa metsissä. Isännät valittivat, että pato nostaisi veden lähellä oleville tiluksille ja pysäyttäisi alaveden nousun vuoksi heidän verollepannut kotitarvemyllynsä.

Kuninkaalliset Kamari- ja Kauppakollegiot myönsivät sahalle luvan 18.8.1783 rajoittaen padon korkeutta, määräten kuninkaanväylän, 1/3 joen leveydestä, pidettäväksi avoinna huhtikuun alusta syyskuun loppuun kotitarvemyllyjen tarpeisiin ja kalan nousua sekä tukinuittoa helpottamaan. Tuona aikana ei saha voinut toimia. Lisäksi Falander sitoutui perkaamaan jokea veden virtauksen helpottamiseksi. Pettymys oli kuitenkin suuri, ja sahan toiminta jäi vajaatehoiseksi ja osavuotiseksi.

Mylly
Suurin este oli yläpuolella olevat myllyt. Kun niitä ei olisi, padon voisi korottaa ja käyttöaikaa lisätä. Falander keksi suunnitella neljän kiviparin jauhomyllyä, tullimyllyä, joka maksua vastaan jauhoi muiden viljaa ja omaa ostettua myyntiin ja vientiin. Myllyssä voitaisiin jauhaa myös kylänmiesten vilja ja nämä säästyisivät ylläpitämästä myllyjä, joita tulvavedet ja jäät usein runtelivat.

Nähtävästi Falander on suostutellut kylänväkeä mukaan. Hänelle sopi erinomaisesti, että kotitarvemyllyt pantiin verolle 1785. Ainakin Falander toivoi veron ajavan isäntiä hänen myllylleen. Läänin käskynhaltija piti Falanderin myllyä hyödyllisenä ja myönsi luvan sahapadon yhteyteen joen etelärannalle rakennettavaan myllyyn, mutta niin, että kylän myllyt pysyivät voimassa. Myllyjen haltijat olivat vanhoista ajoista lähtien vesivoiman omistajia. Falander valitti päätöksestä, mutta isännät puolestaan anoivat kahta tullimyllyä Merikaarron koskeen.

Kuninkaallinen Kamarikollegio ratkaisi asian 3.5.1786 siten, että pato pidettäisiin suljettuna ja sahaus käynnissä keskeytyksettä huhtikuun alusta syyskuun loppuun. Kaikilla myllyluvan hakijoilla todettiin oikeus koskeen ja siten myllyjen rakentamiseen. Falanderin myllylupa myös piti, läänin tutkittavaksi jäi useampien myllyjen tarve ja jauhettavan riittävyys. Mutta Falanderin myllypä rakennettiinkin joen pohjoisrannalle saman vesikourun varteen, jossa saha jo oli.

Perimätiedon mukaan Wasastierna, ehkä poika Franz Didrik, pyysi kyläkokouksessa isänniltä lupaa padota puoli koskea. Luvan nämä toisiaan vilkuillen myönsivätkin. Silloin jokeen ilmestyi pato rannasta rantaan. Toinen puoli isäntien luvalla, toinen puoli Wasastiernan omalla, hänhän omisti vastarannan maat. Pato oli niin korkea, että veden pursutessa padon yli padon juurta suihkun alitse pystyi kulkemaan rannalta toiselle. Isäntien ryhdyttyä valituksiin Frans Didrik kirjoitti henkilökohtaisesti hovioikeuden presidentille vetoomuksen, josta on kopio Merikaarron kylänarkussa.

Verkatehdas
Tämä korkea pato liittynee verkatehtaan perustamiseen 1828. Myllyn siirtolupapäätöksen 1841 mukaan kaikki laitokset olivat saman vesikourun varressa ja verkatehdas sai voimansa myllyn kanssa yhteisestä vesirattaasta. Mylly, saha ja verkatehdas omistivat kukin kolmanneksen padosta ja vesivoimasta. Verkkatehdas tarvitsi myös vanuttamon, jota sanottiin tampiksi. Se rakennettiin aluksi paikkaan, joka oli alun perin aiottu myllylle. Nähtävästi silloin tamppia varten räjäytettiin ulostyöntyvään kallioniemeen vesiränni. Myllyn eteen suojaksi jäitä vastaan rakennettiin vesirännin yli Tuovilan kivisiltaa rakenteeltaan muistuttava rakennelma. Nyt tampin paikalla on "Snikkaksen" mylly.

Kuljetusmahdollisuus oli kaikissa vaiheissa ongelma. Puuta uitettiin sahalle ja jokea perattiin erityisesti pitkien mastopuiden uiton helpottamiseksi. Mutta sahatavara piti saada Vaasaan, samoin myllytuotteet, ja ensi esteenä oli Kyrönjoki. Vesistönylityskeinoista koko kylän osalta kerrotaan osiossa Joen kylä.

Falander itse ei asettunut missään vaiheessa Kolkin noin v. 1800 rakennettuun kartanoon asumaan, ei myöskään kukaan hänen pojistaan, joista ainakin Frantz Didrick hallinnoi Kolkkia, ja mainitaan pruukinpatruunaksi jo 1818. Todennäköisesti kirjurit Johan Strandberg ennen vuotta 1790 ja Erik Dahlström 1810- 1820 sekä 1830-luvulla tehtailijat Abraham Hulpers, ja Johan Petter Zetterberg sekä myöhemmät omistajat Franz Emil Lindebäck ja J.P. Hedström asuivat siinä.

Wasastiernain jälkeen
Kolkki laitoksineen oli Wasastiernojen omistuksessa vielä 1833, enintään vuoteen 1839. Tänä väliaikana tehtaalla oli johtajina Abraham Húlpers Norrköpingistä ja Johan Petter Zetterberg Ruotsista. He saattoivat olla palkollisia. Sitten tuli omistajaksi Vaasalainen apteekkari Johan Lindebäck ja tämän veli. Johan itse ei asettunut Kolkkiin asumaan, mutta veli, maanmittausinöööri Franz Emil Lindebäck, muutti Kolkkiin puolikkaan omistajana 27.7.1839. Toinen veli, maisteri ja myöhemmin Filosofian tohtori Fredrik Wilhelm Lindebäck tuli heti perässä ja seuraavana vuonna tehtaan johtajaksi Anders Forsberg Ruotsista. Tämä sai vaimoksi Franz Emilin vaimon sisaren, joka asusti talossa. Tämän jälkeen omistusolot ovat hyvin sekavia ja osuuksia leviää laajalle.

Verkatehdas oli ollut ainakin vuodesta 1841 erillinen yhtiö, jonka osakkaina oli puolen tusinaa vaasalaisia mahtimiehiä. Alkuaikana oli kuolemaansa 1845 asti mukana vaasalainen kauppias L. Dahl ja vuonna 1848 pormestari J. Neumann, apteekkari J.H. Lindebäck, J.F.Aurén, varakonsuli C.G. Wolff, ja kauppias J.S. Berg. Kauppias Wolff keräsi vähitellen lisää yhtiön osakkeita. Vuonnna 1845 oli käytössä viidet kangaspuut ja työssä oli kaksi mestaria ja kahdeksan työntekijää. Menestys oli vaihtelevaa. Vuonna 1843 tuotannon arvo oli 8600 ruplaa, mutta tarpeellisen hienomman villan saannin ehtyessä 1847 pudottiin 740 ruplaan. Tehtaalla jouduttiin pitämään seisokki, mutta uusia nousujakin oli.

Muutoksia
Vuonna 1840 Lindebäckit, omistaessaan myllyn puoliksi, anoivat myllyn siirtoa rakennuspaikalta pohjoisrannalta alkuperäisen luvan mukaiselle paikalle etelärannalle jokea saman padon varaan. Siirron syynä oli verkatehtaan laajentaminen ja tampin siirto sen yhteyteen. Vähän myöhemmin Frans Emil myllyn ainoaksi omistajaksi tulleena uudisti hakemuksen, joka hyväksyttiin 1841. Kylänmiesten valituksen aiheena olivat olleet vesivaikeuksien lisäksi maan menetys kulkutien rakentamiseksi maantieltä myllylle ja pelko siitä, että myllymiehet laiduntavat hevosiaan heidän läheisillä niityillään.

Frans Emil kuoli Kolkissa 1844 33-vuotiaana. Inspehtorin tittelillä kulkenut Anders Forsberg merkittiin kirkonkirjaan omistajaksi, mutta hänen omistusosuudestaan ei ole selvyyttä. Forsberg oli toimelias myös maatalouspuolella ja tarjosi toistuvasti myyntiin alopekuurin ja eri viljalajien kylvösiementä. Anders kuitenkin kuoli 1853 ja Kolkin tila, sahalaitos ja jauhomylly myytiin huutokaupalla 18.4.1854. Puolet sahasta näyttää sen jälkeen joutuneen kauppias Frantz Julius Kyntzellille ja myytiin Kyntzellin huutokaupassa 1857.

Hedström
Enimmän osan Forsbergin omistuksista osti ilmeisesti Johan Petter Hedström, syntynyt Ruotsin Kristinehamnissa 1815. Hänet merkittiin kirkonkirjaan Kolkin haltijaksi 1854. Hän ehti isännöidä parikymmentä vuotta, kuoli 2.7.1874, mutta Kolkin tila ja mylly oli myyty huutokaupalla jo 25.4. samana vuonna, ostajana Anders Willför. Lehtitiedoissa ei mainita sahaa kaupan kohteena. Se oli jo ehkä rappeutunut, sillä 1887 sitä ei lainkaan ollut.

Myös verkatehdas oli myynnissä, mutta hyväksyttävien tarjousten puuttuessa se jäi kiinnityksen haltijan Wolffin kauppahuoneen perillisten haltuun 3000 markalla. Hyvin pian kerrotaan lehdissä, että se on myyty Vaasan Puuvillatehtaassa toimineelle englantilaiselle värjärimestarille. Heinäkuussa 1877 ilmoitettiin värjäämö myyntiin ilmoittaen, että tamppilaitos on täydessä kunnossa. Todennäköisesti halukkaita haltijoita ei löytynyt, sillä piiri-insinööri F.M. von Willebrandin syyskuussa 1887 tekemässä katselmuskirjassa todetaan, että paikalla ollut verkatehdas ja tamppi oli hävitetty.

Willförien aika
Anders Willför ryhtyi ensimmäisenä hankkeisiin rappeutuneen puupadon uusimiseksi kivisenä entisiin mittoihin ja kihlakunnanoikeuden katselmuksen jälkeen muuten määrätyin ehdoin. Lupa tuli niin, että kuninkaanväylä oli lupa pitää suljettuna (ja siis vesi ylhäällä) vain huhtikuun alusta syyskuun loppuun ja silloinkin vain, jos tarpeellista vedenkorkeutta ei muuten saavutettu. Toukokuussa 1878 piiri-insinööri joutui järjestämään katselmuksen, kun valitettiin, että pato oli rakennettu lainvastaisesti.

Jo 1887 Karl Willför ja Kustaa Holmfors anoivat rakennuslupaa raamin ja pyörösahan käsittävälle sahalaitokselle Pullinkoskeen. Ehkä lupa saatiin ja laitos rakennettiin, mutta1890-luvun kartoissa sellaista ei kuitenkaan näy. Myöhemmin tehdyn uuden anomuksen jälkeen tuli vuonna 1901 lupa rakentaa uusi saha ja uusi mylly. Lupaan kuului 1 raamisaha, 1 sirkkelisaha, kaksi paria kiviä, ryynivalssi ja turbiini, mutta ei muutoksia patoon. Työ aloitettiin välittömästi. Tonttimaa vuokrattiin Miekan kylään kuuluneelta Paston talolta.

Myllyyn hankittiin kaksi paria kiviä, ryynilaitos ja 220 markalla rakennusmestari Haaramäeltä turbiini. Työhön tarvittiin myös 1.5 kiloa dynamiittia ja saman verran kiviruutia sekä neljä tynnyriä sementtiä. Nämä kulut koskivat myllyrakennusta. Lisäksi käytettiin rahaa kivisen silta-arkun (stentorg) tekoon pikkusiltaa varten. Ei ole tietoa, mikä tämä pikkusilta oli.

Karl Willför ratkaisi siltapulman rakennuttamalla 1922 riippusillan lähes samalle paikalle, jossa nykyinen rautasilta on.

Pullinkoski 1897. Etelärannalla Kolkin vanha mylly eli Snickarsin mylly. Pohjoisrannalla näkyy kartano ja patolaitteet. Uudet saha ja mylly saivat luvan 1902. Pikkusaarella kartanon kohdassa mahdollisesti jäänteitä vanhasta kotitarvemyllystä, katso n:o 8 kartan tekstissä.

Kolkin riippusilta 1923. Sillan päässä Paston talo. Tie kaarsi talon edestä oikealle sahan ja myllyn ohi kartanoon. Sillasta oikealle rannassa näkyy vanhan lossitien pää.

 

Vanha mylly
Vastarannalla ollut, noin 1841 pohjoisrannalta siirretty tai uudestaan rakennettu mylly tuli tunnetuksi Kolkin vanhana myllynä. Vuonna 1919 Alfred Ingo ja Edward Snickars ostivat vanhan myllyn siihenastisilta omistajilta: Gustaf ja Maria Backman, Johan ja Ida Grop, Isak Isaksson ja Matilda Holm, J.E. ja Anna S. Martola, Karl Willför, Edwin ja Olivia Ingo, Herman ja Ulrika Ingo sekä August ja Maria Haldin. Myllyn osakkaat olivat 1897 vuokranneet Liukojen isänniltä maata myllyn luona ja 12 kyynärää leveän tiealueen maantieltä myllylle. Vuokrasopimusta uusittiin 10 vuoden välein.

Anders Ingo myi sitten 4.3.1922 tehdyllä kaupalla Edward ja Aliina Snickarsille osuutensa ”Kolkin vanhasta myllystä ja kaikesta mitä myllyyn kuuluu, niin irtaimesta ja maan vuokraoikeudesta kuin myös kaiken oikeuden koskeen ja vesivoimaan, joka tulee ja on tullut myllyn hyväksi.”

Tämä mylly tuli kansan suussa tunnetuksi ”Snikkaksen” myllynä. Myllärinä siinä jatkoi Birger Snickars kohtalokkaaseen onnettomuuteen saakka ja Bertil Snickars eläkepäiviin asti. Vielä vuonna 2005 tämä raihnainen rakennus seisoo paikoillaan.

Anders Willförin vanhin poika Isak Erik oli valmistunut agronomiksi, toimi lääninagronomina ja avioiduttuaan kauppias Malanderin tyttären kanssa perusti Annalaan meijerin ja hankki 1886 suuren separaattorin, joka sijoitettiin Annalan pakaritupaan.

Willförin pojista Karl Anders tuli Kolkin isännäksi. Osakkaiksi tuli vaimon kaksi veljeä neljänneksen osuuksin. Koko ajan vaivannut kuljetusongelma pahentui, kun lähiseuduilla valmistui uusjakoja ja rakennustavaraa tarvittiin. Karl Anders panikin toimeksi riippusillan rakentamisen. Metallitarpeet siltaan tuotettiin Saksasta. Sillan ollessa vielä kesken Karl Anders myi alueen Vähänkyrön kunnalle ja muutti toisen vaimonsa Josefiina Baggen kotiin 1923 ja sitten 1937 Vaasaan.

Kunnan omistuksessa
Vähänkyrön kunta osti Kolkin tilan ja laitokset 1922-23. Päärakennus palveli pitkään kunnalliskotina, tilalla harjoitettiin pontevaa maataloutta ja mylly sekä saha pidettiin toiminnassa. Mylly toimi tilikirjojen mukaan hiipuen vuoteen 1947, myllärin palkkio oli aluksi 40 %, myöhemmin 50 % jauhatuspalkkioista. Saha jatkoi vielä kymmenkunta vuotta. Loppuaikoina sahureina toimivat työparina Kalle Virta ja Paavo Nikko.

Vuoden 1960 vaiheilla saha ja mylly myytiin huutokaupalla. Seppä Yrjö Kiviranta osti myllyn raudat romuksi. Romun seasta pelastettiin hihnapyörä, jonka Mikko Raukko avustajineen pystytti Yliseen päähän sillan kupeeseen isolle kivelle. Kunnalliskodin karja myytiin huutokaupalla 24.2.1961. Kartanokin myytiin yksityisille 1971.

Vanha Kolkin suku
Isonvihan jälkeen Kolkin suku jatkuu vävy Anders Jöranssonista, jolla oli puolisona Kolkin tytär Maria Jöransdotter. Heidän jälkeensä talo jakautuu pojille Johan Andersson, s. 20.12.1720 ja Matts Andersson, s. 20.9.1731.

Johan Anderssonin poika Matts Johansson oli isäntänä Falanderin tullessa ja tämän poika Johan Mattsson eli Kolkissa syytinkiläisenä kuolemaansa asti 1840-luvulle.

Matts Anderssonin tyttären Maria Matintyttären ja hänen miehensä Matti Matinpojan jälkeläiset siirtyivät Mustasaareen 1810-luvulla. Marian veli vaimoineen asui myös Kolkissa loppuun asti, lapset olivat poistuneet. Avioliittojen kautta Kolkin suku oli levinnyt laajalti Vähäkyröön ja naapuripitäjiin.